Search

Matti Aspvik

Uskottavaa uskoa etsimässä. På jakt efter en trovärdig tro.

Provokaatiosta vai hiljaisuudesta käsin

Kuinka monta kertaa olenkaan re-agoinut, sen sijaan että olisin toiminut. Omalla äidinkielelläni on tapana sanoa “vi skall inte re-agera utan agera”. Eli re-aktiolla ja aktiolla on suuri ero. Usein miten meidän on tarkoitus suorittaa aktio, ei reaktio. Eli ei toimia ennekuin tiedämme mikä on rakentava tapa. Emme tietenkään voi ottaa vastuuta siitä että joku reagoi meidän oikeaan tapaamme väärällä tavalla. Meillä on vastuu vain omista teoistamme. Muitten väärä tapa ei oikeuta meitä reagoimaan tai toimimaan väärin.

Huomaan miten usein minä reagoin tapahtumiin, kommentteihin, palautteeseen ja muihin ulkoisiin ärsykkeisiin. Uskon että meidän voitto tilanteessa kuin tilanteessa on usko, eli luottamus Kristukseen. Tuo luottamus horjuu usein siksi että me “reagoimme”, kun meidän tulisi vetäytyä hiljaisuuteen kuuntelemaan ja vasta sitten toimimaan tai puhumaan. Hiljaisuudessa syntyy kuuleminen, eli se mihin luottaa ja minkä varassa edetä. Liian usein me alamme taistella sanan miekka kädessä ja unohdamme sen sävyisyyden ja lempeyden joka on Kristuksen kaltaisuutta.

Liian usein olen itse saarnannut siitä käsin miten asiat eivät ole muiden uskossa kohdillaan, sen sijaan että olisin osoittanut tien jonka Jeesus osoittaa. “Totuutta” voi jakaa niin monen inspiraation varassa. Ulkoisen provokaation ja turhautumisen varassa, tai kuulevalta paikalta jossa työ ensin tapahtuu meissä ja vasta sitten me menemme “opettamaa muita noudattamaan kaikkea mitä Jeesus on käskenyt noudattaa”. Ilman tuota järjestystä totuuden välittäminen on vain pöyhkeää itsevarmaa informointia, kun taas opetuslapseuttaminen on sanoa “seuraa minua niin kuin minä seuraan Kristusta”. Ja tuo “seuraaminen” ei ole ensisijaisesti ulkoista matkimista vaan armon sisäistämistä (2 Tim. 2: 1-2).

Silloin ei opita vain opettajan opetusta järjellisesti vaan tietä miten se muuttuu lihaksi. Muuten sillä ei ole mitään merkitystä. Muuten se ei ole opetuslapseuttamista, ainoastaan oikean tiedon välittämistä. Sekin on tärkeää mutta jokaisen opettajan täytyy totuuden opettamisen lisäksi oppia opettaa noudattamaan, ja se on jotakin muuta. Se ei ole opetuksen kuulemista vaan opetuksen seuraamista, sen noudattamaista. Siksi opettajan täytyy itse noudattaa opetustaan ja olla läpinäkyvä siinä kuinka pitkälle hän on sen oppinut ja ennen kaikkea mikä sen tekee mahdolliseksi. (Tim. 3:10-17). Tietoisuus tästä vastuusta opettaessamme sanaa, meille syntyy luonnostaan jarru olla pelkkä “Puhuja”. Me usein kutsumme seurakuntiin vierailevia puhujia, ilman että heillä on opetuslapseuttavaa suhdetta ihmisiin. Minun ymmärrykseni mukaan sellaista ei tapahtunut UT;ssa, vaan Apostolien lisäksi vanhimmilla oli se tehtävä. Vieraileva puhuja usein synnyttää “ärsykkeitä”, ja ihan hyvissäkin asioissa, mutta ei jää sinne auttamaan löytämään tietä miten se muuttuu lihaksi. Suhde ja jatkuvuus on siis tärkeää ja ylipäätään sen ymmärtäminen miten pysyvä muutos tapahtuu.

Jeesuksen luonne oli täydellinen ja se näkyi mm juuri tähän liittyen. Eli Hänen riippuvaisuutensa- ja antautumisensa Isälle oli täydellistä. Hän myös käytti eniten aikaa niiden 12 opetuslapsen opetuslapseuttamiseen, vaikka monet yrittivät provosoida Häntä keskittymään ja vastaamaan muihin haasteisiin, ja mm väittelemään. Mutta Jeesus elikin näkevällä ja kuulevalla paikalla:

Niin Jeesus sanoi heille: “Kun olette ylentäneet Ihmisen Pojan, silloin te ymmärrätte, että minä olen se, joka minä olen, ja etten minä itsestäni tee mitään, vaan puhun tätä sen mukaan, kuin minun Isäni on minulle opettanut. . . .  

Minä puhun, mitä minä olen nähnyt Isäni tykönä; niin tekin teette, mitä olette kuulleet omalta isältänne.” (Joh. 8:28,38)

Meidän kiireemme reagoida kertoo paljon siitä mihin meidän uskomme nojaa. Kun uskon vahvistus on ihmisten “reaktioissa” tai palautteessa, eikä kuulevalta paikalta, niin me olemme helposti ihmisten vietävissä, “yleisön” inspiroimia. Meillä on niin pakottava tarve saada ihmiset ajattelemaan kuin me. Se kertoo siitä minkälainen ymmärrys meillä on tiestä todelliseen muutokseen. En ole nähnyt kenenkään pelastuvan tai pyhittyvän siksi että joku voitti heidät väittelyssä.

Kun meistä tulee taitavia väittelijöitä jotka ovat paljon väittelemässä, niin “väittäisin” että monen sellaisen kohdalla elämä hiljaisuudessa on vähäistä. Miten sen voin tietää? Näin hänet peilissä. Helposti silloin hiljaisuuden tarve kummasti vähenee kun olemme virittäytyneet siihen moodiin että tyydymme “Kun tapahtuu”, on “Liikehdintää” ja “reagointia”. Olen huomaavinani eräänlaista mittaamista ja tyytyväisyyttä siihen kun joku asia saa paljon vastusta ja väittelyä aikaan. Ikäänkuin se olisi merkki siitä että nyt “Ollaan oikealla asialla”. Näinkö sana opettaa tiestä muutokseen? Näinkö Jeesus toimi? Näinkö Paavali kehotti? Ei! Hedelmä on se ainoa mittari siitä minkä varassa toimimme.

Ei tule koskaan väheksyä lihan tarvetta etsiä vahvistusta ihmisten palautteesta uskomme suhteen. Itsensä koetteleminen sanan valossa on todella tärkeä, ja varsinkin sanan opettajille. Tarve olla “hyvä”- ja “parempi uskova” kuin muut, löytyy meistä kaikista. Se löytyi myös Paavalista, joka viimeiseen asti sanoi olevansa sen vaikutuksen piirissä (Fil. 3:)  Ainoa tapa elää niin että se ei hallitse meitä, on elää valossa sen asian kanssa sekä ihmisten että Jumalan edessä.  Joka päivä meidän tulee tuoda se valoon. Tämä ei tarkoita että meistä tulee syntikeskeisiä. Valossa eläminen ei ole syntikeskeisyyttä vaan Herran pelkoa ja kunnioitusta. Me voimme tietenkin juuttua jatkuvaan syntien tunnustamiseen tavalla jossa sovitamme itse syntejämme jatkuvalla huonolla omallatunnolla. Nyt en puhu siitä, vaan siitä että me valossa elämällä tuomme sekä Herran että ihmisten eteen heikkoutemme. Syy on se että vain heikkoudessa voima tulee täydelliseksi.

Mikä on sitten syntikeskeisyyden ja heikkoudesta kerskaamisen ero? Sen ymmärtäminen on olennaisen tärkeää jos kerran voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. Käänteisesti siis voima tulee puutteelliseksi ja vajavaiseksi voimassa. Syntikeskeisyys suree sitä ettei onnistunut, suree ja surkuttelee sitä, ja pyrkii kotitekoisella nöyryydellä ansaitsemaan armon. Seurakunnissa usein jopa on ikään kuin kilpailu sen suhteen kuka tuntee itsensä surkeimmaksi. Syntikeskeisyys ei kykene menemään eteenpäin, koska tuntee itsensä arvottomaksi ja käyttökelvottomaksi heikkoutensa takia. Lihallinen usko ei näe että juuri tämä asenne on este, ei heikkous.

Mikä sitten on tämä heikkous josta kerskata? Jumalan mielen mukainen heikkous on nöyryyttä jossa oman heikkoutemme paljastumisella ihmisten edessä ei ole mitään merkitystä identiteettimme suhteen, ja että siitä tilasta etsimme-  ja vastaanotamme kaiken sen minkä Herra haluaa antaa. Sen jälkeen alamme kerskata, kehua ja ylistää Jeesusta siltä paikalta.

Kun luemme Jeesuksen opetusta ns. opetuslapseuden hinnasta, niin usein meidän ajatuksemme “kaikesta luopumisesta” menevät omaisuuteen ja asemaan. Itse uskon kuitenkin että nämä eivät ole olennaisimpia. Ne ovat vain välineitä jolla haemme ulkoista vahvistusta ja turvaa. Olennaisinta on se kuva mikä ihmisillä on meistä maailman “voima- ja menestysmittareiden mukaan”. Me niin mielellämme haluaisimme sellaisen uskottavuuden joka on Jeesus uskon ja sellaisen voiman sekoitus joka kelpaa maailmalle.

Jeesus ei suostunut tähän. Aina kun joku oli asettamassa Häntä jalustalle väärästä syystä, niin Hän sanoi tai teki jotakin joka sai kaikki jättämään Hänet jotka eivät halunneet leimautua ihmisten edessä heille vastenmielisellä tavalla. Tästä syystä Jeesus opetti niin paljon siitä mitä ihmiset tulevat ajattelemaan ja puhumaan meistä kun seuraamme Häntä. Puhumattakaan mitä he tulevat tekemään. Se kustannus on niin korkea että jos emme istu alas ja laske kustannuksia niin työmme jää kesken.

Siksi kasvaminen riippuvaisuuteen hiljaisuudesta ja kuulevasta paikasta (Matt. 6: ) on niin tärkeä ennenkuin astumme ihmisten eteen. Jos väheksymme riippuvaisuutta tästä niin olemme jo ansassa. Rukous kammio on paikka jossa ollaan kunnes Herra “palkitsee” meidät tavalla että me voimme astua ihmisten eteen ilman että heidän palkitessaan tai rangaistessaan meitä, se ei hallitse sitä mitä jaamme. Se ei ole pöyhkeyttä eikä myöskään näyttäydy siten.  Kuulevalta ja reagoivalta paikalta elämisen ero on siinä että emme provosoidu emmekä ole ihmisten vietävissä . Puhuvat he sitten meistä hyvää tai pahaa. Jeesus varoitti molemmista (Matt. 5:11, Luuk. 6:26).

Tässä muutama esimerkki siitä miten Paavali toi tämän asian esille:

Ensin siitä riisumisesta jonka Jumala tekee meissä, joka on välttämätöntä jotta me emme olisi ihmisten vietävissä ja provosoitavissa:

Sillä katsokaa, veljet, omaa kutsumistanne: ei ole monta inhimillisesti viisasta, ei monta mahtavaa, ei monta jalosukuista, 27 vaan sen, mikä on hulluutta maailmalle, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään, ja sen, mikä on heikkoa maailmassa, sen Jumala valitsi saattaaksensa sen, mikä väkevää on, häpeään, 28 ja sen, mikä maailmassa on halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka ei mitään ole, tehdäksensä mitättömäksi sen, joka jotakin on, 29 ettei mikään liha voisi kerskata Jumalan edessä.

30 Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi, 31 että kävisi, niinkuin kirjoitettu on: “Joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Herra“. (1 Kor. 1:26-31)

Ja sitten tapa jolla hän eli valossa niiden edessä jotka hän oli synnyttänyt uskoon ja jota oli nyt kasvattamassa ja varustamassa “Jumalan pojan tuntemisessa ,… Kristuksen täyteyteen, täyden iän määrään”. Se nimittäin on myös Apostolin tehtävä (Ef. 4:11-)

Niinpä, kun minä tulin teidän tykönne, veljet, en tullut puheen tai viisauden loistolla teille Jumalan todistusta julistamaan. 2 Sillä minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna.
3 Ja ollessani teidän tykönänne minä olin heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa, 4 ja minun puheeni ja saarnani ei ollut kiehtovia viisauden sanoja, vaan Hengen ja voiman osoittamista, 5 ettei teidän uskonne perustuisi ihmisten viisauteen, vaan Jumalan voimaan“. (1 Kor. 2:1-5)

Tässä näemme että Paavalille ei ollut tärkeää se että näkisivät hänet ihailtavana sankarina, vaan se että Jeesus kaikessa tulisi näkyväksi. Armo itsessään on provosoiva lihalle, ja se on eri asia. Evankeliumin julistaminen Kristuksesta provosoi hyvää ihmistä joko antautumaan armon riippuvaisuuteen tai puolustautumaan.

Jakeessa 3 Paavali puuttui siihen hajannukseen mikä seurakunnassa oli vallalla juuri ihmiskeskeisyyden takia. Täässäkin tapauksessa on tärkeää lukea kirje kokonaisuudessaan. Tärkeä myös muistaa ettei sitä kirjoitettu jae- tai luku jaolla, vaan yhtenä kirjeenä.

Me usein moitimme muita siitä että ottavat kommentimme asiayhteydestä ja vääristävät sen. Silti me usein luemme Raamattua samalla asenteella. Sekin todistaa siitä että me etsimme sanasta vastauksia ihmisille annettavaksi emmekä lue sanaa hiljaisuudesta käsin kuulevalta paikalta. Raamattu ei ole vain tietosanakirja tai työkalupakki uskovalle. Se on kommunikaatioväline. Jumalan puhetta meille jonka on tarkoitus pysyä meissä ja muuttua lihaksi. Eli miekan tuppea tartutaan kuulevalta paikalta ja sydämellä, ei  huitoen ja reagoiden. Näin syntyy “ruoka oikeaan aikaan” niille ihmisille joita kohtaamme. Muuten me ammumme samaa sapluunaa joka tilanteeseen.

Kuulevalta paikalta opimme tuntemaan itsemme Jumalan valossa ja siletä kasvaa nöyryys jossa emme langeta liian nopeaa tuomiota toisesta ulkoisen perusteella. Siletä syntyy myös jarrut yleistämisen suhteen.

Meille annettu lupaus on se että “Herra antaa oikeat sanat mitä puhua”. Tietenkin myös se mitä Herra on opettanut meille vaelluksen aikana on käyttökelpoista, mutta emme saa nojata siihen enemmän kuin kuulevalta paikalta hiljaisuudessa elämiseen.

Me elämme todella nopeatempoista kommunikaation aikaa jossa reagointi tapahtuu silmänräpäyksessä. Minun vaimoni on usein yrittänyt jarrutella minua kun olen saanut ilkeää postia. Joka kerta kun olen vetäytynyt hiljaisuuteen ennen vastaamista on oikea vastaus tullut ja Jumalan vaikutus, oman reagoivan pyrkimykseni sijaan, on saanut vaikuttaa. Tämä on tärkeä Jumalan valtakunnan ja opetuslapseuden periaate, eli että Hän “herättää korvamme KUULEMAAN opetuslapsen tavoin, ” ja syy on tämä:

Herra, Herra on minulle antanut opetuslasten kielen, niin että minä taidan sanalla virvoittaa väsynyttä; hän herättää aamu aamulta, herättää minun korvani kuulemaan opetuslasten tavalla. ” (Jes. 50:4)

Kaikkien “uskon sankareiden” oppimisen paikka oli se että he eivät eläisi provosoivalta , eli ihmisten, olosuhteiden ja ärsykkeiden lähtökohdista, vaan oppisivat elämään kuulevalta paikalta. Silloin heistä tuli käyttökelpoisia tavalla jossa ihmiset eivät ainoastaan innostu, vaan muuttuvat. Eli se “pysyvä” ja “monikertaistuva” hedelmä josta Jeesus puhui (Joh. 15: ja Matt. 13:).

Päämäärä on aina pysyvä hedelmä, eli Kristuksen kaltaisuus, Jumalan valtakunta sisällisesti meissä.

Vaikka raamatussa ei puhuta kymmeneen laskemisesta kun joku provosoi tai loukkaa meitä, niin siellä on kyllä paljon kehotuksia siihen suuntaan.

Esim toisen posken kääntäminen, ei ole ovimattona olemista vaan sitä että Herra on niin paljon parempi lyömään takaisin. Hän osuu aina oikeaa kohtaan, oikeaan aikaan ja oikeudenmukaisesti. Lisäksi kun joku kritisoi meitä niin voi olla että se “idiootti” on kin Herran lähettämä nostamaan meissä esiin siellä muhivan  ylpeyden. Loukkaantuminenhan on edelleen merkki siitä että me uskomme meidän omistavan jotakin jota olemme ansainneet ja siksi joku voi sen meiltä kritiikillään viedä. Se minkä omistamme Kristuksessa kukaan tai mikään ei voi viedä. Kun identiteettimme on Hänessä niin emme voi loukkaantua tai pelätä että joku vie Hänet meiltä. Meidän kunniamme voi aina pölliä toinen kunnianhimoinen. Kun kehumme Jeesusta niin kukaan ei ainakaan tähän asti ole pöllinyt sitä kerskausta meiltä.

Lempeä vahvuus ja viisaus kasvaa tuolla hiljaisella paikalla. Jumala provosoi ja houkuttelee meitä samaan riippuvaisuuteen mikä Kristuksella oli maan päällä niin että maailma näkisi että meidän voimamme on Kristuksessa täydellinen. Niin täydellinen että se vie ihmispelon ja jopa kuoleman pelon.

Uskossa kasvu on kypsyessään kulkemassa siihen suuntaan että maailman mittarit voimalle ja menestykselle vaihtuvat Jumalan valtakunnan mittareihin. Silloin tyytyväisyyden etsinnän suunta ei enää pyri niin vahvasti saamaan molemmista valtakunnista parhaimmat palat. Elämä tulee “kadottaa” jotta sen “löytäisi”.

”  Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa“. (1 Tim. 6:6)

Ja hän sanoi minulle: “Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”. Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan“. (2 Kor. 12:9)

Siispä, haluaisin haastaa itseni ja teidät lopuksi “laskemaan kymmeneen” kun meitä provosoimaan. Lasketaan niin pitkälle kunnes olemme päässeet hiljaisuuteen ja kuulevalle paikalle. Siellä opimme sen että emme provosoi- tai provosoidu turhaan.

Olkaa kestäväiset rukouksessa ja siinä kiittäen valvokaa, 3 rukoillen samalla meidänkin edestämme, että Jumala avaisi meille sanan oven puhuaksemme Kristuksen salaisuutta, jonka tähden minä myös olen sidottuna, 4 että minä sen ilmoittaisin, niinkuin minun tulee puhua. 5 Vaelluksessanne olkaa viisaat ulkopuolella olevia kohtaan, ja ottakaa vaari oikeasta hetkestä. 6 Olkoon puheenne aina suloista, suolalla höystettyä, ja tietäkää, kuinka teidän tulee itsekullekin vastata“. (Kol. 4:2-6)

 

Sielu ja Henki

Tässä muutamia ajatuksia meneillään olevaan keskusteluun erilaisista Hengen ilmaisuista, auktoriteetin ja armolahjojen käytöstä.  Ei mitenkään kaiken kattava tai kaikkitietävä. Ainoastaan muutama huomio omasta näkökulmasta mikä oli tänä iltana päällimmäisenä kun on näitä keskusteluja seurasin

Kaikissa keskusteluissa on yleensä ainakin kaksi osapuolta, josta toinen näkee toisen näkemyksen vääränä tai puutteellisena. Hyvin usein osapuolten heikkoutena on itsensä koettelemisen puute ja oman näkemyksen ja käytännön koetteleminen. Energia “koettelemisessa” ikäänkuin kuluu siihen “keskustelun” jännitteeseen ja argumenttien keräämiseen oman kannan tueksi ja puolustukseksi. Eli ei nähdä tarvettaa koetella ja oppia uutta. Puhumattakaan että oppisi tuon uuden niiltä joilla on niin monessa kohden erilainen näkemys tai käytäntö.

Tiedon puute , hengellinen ylpeys tai välinpitämättömyys muodostuu esteeksi kun nojataan joko liikaa järkeen, tunteisiin tai kokemukseen. Ulkoinen vahvistus ei myöskään ole vieras asia. Päinvastoin vaikuttaa siltä että ihmisillä on tarvetta nostaa hengellisiä ihmisiä jalustalle ja sillä nostamisella on vaihteleva vaikutus ylös nostetuissa. Jeesus nuhteli melko kvin sanoin niitä jotka eivät ainoastaan olleet tälle vastaanottavasia vaan myös etsivät sitä. Jeesus taas ei sitä etsinyt eikä ottanut sitä vastaan vaikka sitä tarjottiin. On melko helppoa verhota kaikki tämä jonkinlaiseen uskon varmuuteen, joka huijaa ihmisiä ja itseään, mutta ei Jumalaa. 

Siksi, vastuullisuus, paimenuuden moninaisuus ja koetteleminen on niin välttämätön suoja, jotta emme sammuta Henkeä ruokkimalla sielullisuutta.

Ei ole epäilystäkään että armonlahjat ja erilaiset Pyhän Hengen voiman ilmentymät kuuluvat elävään seurakuntaan (1 Kor. 12:1-). Ei myöskään ole epäilystäkään että Paavali siitä opettaessaan ohjasi tärkeysjärjestystä ja oikeaa motiivia (1 Kor. 12:31-13:13, ja 14:1-40.  .  . “Mutta kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestyksessä“.

Armolahjat ja virat ovat ratkaisevassa roolissa siinä miten Henki toimii seurakunnassa rakentaen Kristuksen ruumista. Ihmeet ja merkit ovat myös yksi luonnollinen seuraus Evankeliumin julistuksesta ja Jumalan valtakunnan läsnäolosta. Sekä Jeesuksen – että Apostolien opetus ja esimerkki todistavat siitä vakuuttavasti.

Jeesus on tässä jälleen paras ja ainoa täydellinen esimerkki. Jeesus eli täydellisesti kuulevalla ja näkevällä paikalla suhteessa Isään (Joh. 5:19). Hän oli täydellinen antautumisessaan, riippuvaisuudessaan ja vapaudessaan kaikesta ulkoisesta vahvistuksesta, eli kunnian vastaanottamisesta ihmisiltä. Sen ajan johtajat eivä olleet sitä.

Eli tässä merkityksessä meidän seuraamisemme Jeesuksen jalanjäljissä vaatii Kristuksen ja Pyhän Hengen työn tuntemisen lisäksi itsetuntemuksen. Jumalan työ on täydellinen mutta me astioina Hänen voimalleen emme ole (2 Kor. 4:1-7). Eli meillä on tarvetta yhdelle asialle jolle Jeesuksella ei ollut mitään tarvetta. Se tarve on koettelemisen tarve. Jos Paavalin perustamalla ja kaitsemalla seurakunnalla oli jatkuva tarve koettelemiseen, niin voimme olettaa että meilläkin on. Jos Jeesusta kiusattiin väärälle tielle sanan avulla, niin voimme olettaa että myös meihin se kohdistuu. Jos Paavali kuvaa taisteluamme sillä että on asioita jotka nousevat “Jumalan tuntemista vastaan”, aivan kuten Jeesusta kiusatuksi tullessaan. Niin mikä on tuo ajatukset Kristukselle kuuliaiseksi tekeminen? Se on Jumalan tuntemisen asettaminen totuuuden alaisuuteen. Kristus on tuo totuus Jumalasta ja paimenviran tehtävä on johtaa tuohon Kristuksen tuntemiseen (Ef. 4:11-).

Uskon että yksi syy miksi tapahtuu niin paljon Hengen lahjojen väärinkäyttöä, on se että niillä joilla ne “toimivat vahvasti (vahva “voitelu”), korotetaan usein jalustalle ja se vaikuttaa heidän minäkuvaansa ja jossakin tapauksissa korvaa Jumalasuhteen.  Se myös kerää ihmisiä omaan puljuun ja luo kuvan menestyksestä. Se ilmiö että bussilasteittain matkustetaan ympäriinä katsomaan ilmiöitä, ei ole uusi. Eikä myöskään se että lähes kaikki ne ovat kaatuneet jossakin vaiheessa. Yksi syy on se että useimmat niistä jotka näissä juoksevat eivät ole sitoutuneet rakentamaan paikallisesti yhteyttä jolla on valmius pitkällä tähtäimellä sekä tavoittamaan uusia että opetuslpaseuttaan heidät. Jos Hengen ilmiöt synnyttävät hengellistä kiertolaisuutta niin voidaan hedelmää tutkimalla päätellä yhtä sun toista (Hepr. 10:25).

Tämä kehotus on selkeä ja se koskee kaikkia:

Henkeä älkää sammuttako, 20 profetoimista älkää halveksuko, 21 mutta koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on;” (1 Tess. 5:19-21)

On TODELLA tärkeä muistaa että koettelemisen tarkoitus EI ole sammuttaa Henkeä, vaan erottaa Henki sielullisuudesta sekä eksyttävistä hengistä. On siis myös TODELLA tärkeä ymmärtää että sekä lahjojen käyttö että niiden käyttämättä jättäminen voi sammuttaa Hengen.  Eksytyksen ensimmäinen ja vaarallisin merkki on ns immuuni asenne, eli että ei näe tarpeelliseksi ottaa vakavasti Jeesuksen ja Apostolien monia ja vakavia varoituksia. Siinä usei o taustalla sota “pelkoa” vastaan, mutta siinä heitetään vahingossa ulos “Herran pelko”.

Se että ei ota kehotuksia varoa ja koetella, on Jeesuksen ja Apostolien halveksimista, niin, Jumalan sanan halveksimista ja itsensä ylentämistä koettelemisen tarpeen yläpuolelle. Sellainen asenne ei ole uskon asennetta vaan ylpeyttä. Itseasiassa tämä asenne nimenomaan on Hengen sammuttamista ja sielullisuudelle ja eksyttäville hengille avautumista. Me kuvittelemme että aito Hengellisyys on “spontaanisuutta” ilman rajoituksia. Jopa usein siinä merkityksessä että “täynnä Henkeä” olemisen merkki on kontrollin menettämistä. Jos tätä näkemystä halutaan opettaa raamatullisena tavallisena Hengen ilmentymisen merkkinä niin joutuu kyllä mennä “ilmestys” ja kokemus edellä sanaan löytääkseen tukea sille. Silloin sieltä kyllä löytää ihan mitä vain. Yksi merkki tästä on nimenomaan mielestäni se että kyetään opettamaan Helluntaista ja pitämään enemmän esillä se mitä tapahtui yläsalissa ja myöhemmin Apostolien kätten kautta, kuin se mitä Helluntaista seurasi. Evankeliumi itsessään on Jumalan voima pelastukseksi. Ihmeet ainaostaan sen voiman jälkipoltetta.

Tähän asenteeseen johtaa hyvin usein se että ensin hiipii sisälle opetus jossa Herran pelko erotetaan Hengen virvoituksesta (Apt. 3:19). Eli opetetaan ainoastaan tai pääosin Hengen virvoituksesta jotta syntyisi rohkeus , ilo ja vapaus. Eli opetetaan että “ei tarvitse pelätä Jumalaa”, ihmisille, jotka eivät ole sisäistäneet mitä pelastus on. Pelstuksesta on tehty 10 minutin alttari kutsu ja “syntisen rukous”. Eli hyvin erilainen juistus kuin mitä esim Pietari julisti Helluntaina (Apt. 1:-2:) ja joka sai aikaan piston sydämessä ja kysymyksen josta sitten Pietari ohjasi pelastuksen tielle. Nykyään on yhä tavallisempaa että suurimmaksi osaksi ohjataan ihmiset Hengen kokemukseen ensin ja “Isän rakkauden kokemukseen”.  Hyvin erilaista kuin Apostolien teoissa ja myös moderneissa suurissa herätyksissä kuten esim “Walesin herätys” vuosisadan vaihteessa. Nimenomaan Herran pelko ja pyhyys oli yksi oleellinen hedelmä herätyksessä joka ravisutti koko kansakuntaa.

Ongelma joka syntyy on se että rohkeus uskoa korvaa viisauden. Herran pelko on sekä “viisauden-” että “tiedon alku”. Sekä itsemme että Jumalan tuntemisessa ja tämän tuntemisen oikeasta suhteesta. Sekä vapaudestamme että rajoituksistamme jotka siksi vaativat sanan tuntemisen ja koettelemisen. Samoin myös Henki on “Viisauden ja ilmestyksen Henki”, jota tarvitsemme jotta “. . . antaisi teille viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan “. (Ef. 1:17). Jumalan tuntemisen kautta tulee myös itsetuntemus. Kaikki Herran todelliset profetat ja apostolit ovat aina kulkeneet itsetuntemuksen tien, Herran pelon tien. Pietarilta ei puuttunut rohkeutta , ja “uskoa” , mutta kyllä viisautta sen suhteen miten riippuvainen Hän oli armosta.

Kaikki viisauden ja tiedon aarteet on kätketty Kristukseen, eli meillä on lihaksi tullut Jumalan sana ja Jumalan viisaus Kristuksessa. Viisauden rooli on merkittävä kaikessa, myös pelastuksessa (1 Kor. 1:30, 2 Tim. 3:15-17).

Minä uskon että me tarvitsemme “herätyksen ” sen suhteen että kaikki raamatun lupaukset “Voimasta todistaa” ovat yhä voimassa. Mutta ennenkaikkea Evankeliuim voima tulee olla perstuksena.

Kaksi tavallisinta tapaa sammutta Henki ovat siis  nämä:

Tavallisin on ihmisen kontrolli, ihmispelko ja häpeä. Virheen pelosta tänään sammutetaan Henki jatkuvasti. Tilalle tulee humanistinen ja rationaalinen Usko, joka ei odota Jumalalta paljoakaan. Usko, ihmis- ja virheiden pelko eivät sovi yhteen. Siinä missä Herran pelko on suoja joka ohjaa oikealle tielle, niin pelko on se mikä lamaannuttaa ja synnyttää ihmiskontrollia. Silloin rukouksista tulee pelkkää tapa liturgiaa ja profetaalisuus katoaa seurakunnasta, eli kehottaminen, rakentaminen ja lohduttaminen. Sillojn seurakunnista tulee pelkästään lohduttavia seurakuntia jossa odotuksia Jumalan yliluonnollisen voimaan ei ruokita, vaan ihmisiä aletaan suojelemaan “Liiallisilta odotuksilta”.   Tämä mm on Hengen sammuttamista. Ilman uskoa on nimittäin mahdoton miellyttää Jumalaa. Siksi uskomme odotusten tulee ylittää ihmisen kyvyt. Sen tulee sekä näkyä että kuulua opetuksessa, pyrkimyksessä, rukouksessa, kiitoksessa ja ylistyksessä.

Toinen , myös hyvin tavallinen ja kasvava “sammutin”, on eräänalainen huolettomuus jossa varoituksia- ja kehotuksia koettelemisesta, ei oteta tosissaan. Se on tuo immuuni asenne. Eli siitä puuttuu tuo Herran pelko ja painotetaan pelkästään Hengen virvoitusta (Apt. 3:19). Eli odotukset on suunnattu ikäänkuin “nilkuttaen”. Näin siitä syntyy Hengen ja sielullisuuden sekasoppa. Siitä tulee kuoro ääniä mutta silti hyvin epäselvä ääni. Siitä syntyy innostava ääni mutta se ei synnytä pysyvää hedelmää. Siinä luodaan tunnusmerkkejä Hengen ilmentymille jossa ei enää huoleta se vaikka sanasta ei löytyisikään niin selkeä esikuva, “kunhan vaan tapahtuu asioita”.  Siinä myös sanan laaja opetus siitä mitä varten me saimme Pyhän Hengen voidaan ohittaa ja suoraan “Jakaa voimaa” lavalta niille, joiden uskosta emme teidän mitään muuta kuin sen että he ehkä hetki sitten vastasivat alttari kutsuun. Eli kätten päällepanmisessa usein hätiköidään vastuuttomasti (1 Tim. 5:22).

Näissä tilanteissa sitten myös usein jaetaan valtavia rohkaisevia profetioita tulevasta herätyksestä, voiman ilmentymistä, uudesta sukupolvesta jne jne. Itse olen kuullut Näitä profetioita yli 30 vuotta. Ne toistuvat säännöllisin väliajoin ja niitä jaetaan ilman minkäänlaista koettelemista milloin missäkin. Eli lähtökohtaisesti oletetaan että ne ovat Herrasta. Harvoin myöskään kukaan niiden levittäjistä palaa takaisin kertomaan että jokin tulevan vuoden profetia ei toteutunutkaan, ei edes sinnepäin. Sitäkin ihmeellisempää om se että profetiat joita jaetaan näissä tilaisuukissa ovat lähes aina positiivisia, ei varoittavia. Kun taas Jeesuksen profetiat esim lopun ajan suhteen sisälsivät myös paljon varoituksia. Todellinen profeetta tuo Aina myös esiin sen totuuden oikeaan aikaan. Sellaiset profeetat vain eivät kokoa ihmsiä lavan eteen. Niistä tule ilonpilaajia ja “Hengen sammuttajia”, hmm.  Voidaan kysyä pääsisikö Paavali pääpuhujaksi jos hän alkaisi avaamaan profetiaansa esim. 1 Tim. 3:1-9 lopun ajna seurakunnasta?

ON todella vastuutonta ja sanan halvelksimista sanoa että koetteleinen on Hengen sammuttamista. Kun se tehdään tarkoituksella erotaa mikä on Hengen ilmoitus jotta siihen voisi vastata, on se mitä suurinta kunnioitusta Henkeä kohtaan. Mutta jos päämäärä on hypettää kansa tiettyyn tilaan , jota sitten kutsutaan “läsnäoloksi” vaikka se ei johda pelastukseen, opetuslapseuteen tai Evankeliumin julistuksen lisääntymiseen, niin rohkenen epäillä. Hedelmistä puu edelleen tunnetaan ja sanassa sen hedelmä määritellään. Ja kaikki mitä Henki tekee, kirkastaa Häntä joka Hengen meille lähetti, eli Kristusta, Hengen mieli on Kristuksen mieli.

Älä siis anna itseäsi huijata sillä, että kaikki mikä on kuivan kaavamaisen Jumalapalveluksen vastakohta, on Hengestä. Näin ei ole. Älä myöskään anna huijata itsesäsi että vain siellä missä on täydellinen järjestys, siellä Herra toimii.  Ylpeydellä on monta kaapua. Siksi Paavali oli niin selkeä sen suhteen mikä tehtävä läpinäkyvällä heikkoudella on.

Kaikki mikä kirkastaa Kristusta on Hengen työtä, eli että ihmiset pelastuvat, täyttyvät Hengellä ja alkavat todistaa pelastajasta ja Herrasta. Kun tämä tapahtuu, eli että Evankeliumia julistetaan, niin sitä myös seuraa merkit. Suurin Hengen sammuttaminen on se että Evankeliumia ei enää julisteta eikä uskoon tulleita opetuslapseuteta. Hengen sammuttamista on se että suurimmalla osalla kokouksiin osallistujista ei ole minkäänlaisia valmiuksia ottamaan vastaan sitä satoa joka odottaa. Se on sammuttamista siten että “voimaa” etsitään vain jotta Jumala todistaisi uskottavuutensa meille huolehtimalla meidän haluistamme ja tarpeistamme. Eikä niin että etsisimme ensin Jumalan valtakuntaa omaan elämäämme, niin että se palvelisi Jumalan tarkoiutusta.

Joka kerta kun me rukoilemme “Herra täytä minut Hengelläsi”, niin me oikeastaan sanomme, “annan kaikki mitä olen ja omistan sinulle, palvelemaan sinua, sinun tarkoitustasi, ja tarvitsen sinun voimaasi siihen”. Pyhä Henki ei ole voima, vaan Persoona, Jumalan läsnäolo meissä, Kristuksen mieli joka vaikuttaa tahtomista ja tekemistä meissä. Hengen vaikutuskanavat ovat sana (määrittelee Jumalan ja itsemme tuntemisen, suunnan ja tarkoituksen), rukous (sana nata sille sunnan ja siksi Jeesus voi ne allekirjoittaa) ja yhteys (Paimenuus jka elämän jakaminen ruumiissa) (Apt. 2:42-47)

Missään ei kuitenkaan sanota että aitoa Evanekliumia julistetaan vain siellä missä merkit seuraavat. Päinvastoin on monia esimerkkejä jossa merkkejä ei näy ollenkaan, vähän tai ne ovat sivu osassa. Ja sitäkin selvempää on se että Hengen lahjoja ja voimatekoja voi tapahtua Jeesuksen nimessä, ilman että Jeesus itse on siinä mukana (Matt. 7:, 1 Kor. 13:). Sen tulisi herättää meissä Herran pelkoa ja ottaa koettelemisen tarve vakavasti.

Herran pelon yksi tehtävä on asettaa meidät oikeaan suhteeseen Jumalaan kun on kyse odotuksista. Eli että Sielu ja Henki erottuu. Siinä paras ja ensisijainen väline on Jumalan sana (Hepr. 4:12). Eli aivan kuten Jeesus teki Saatana kiusauksi vastustaessaan, eli “On myös kirjoitettu”. Yksi asia joka usein myös ohitetaan kun opetetaan Helluntaista on nämä asiat:

Ensinnäkin Helluntain näkyvin ja kuuluvin seuraus ei ollut humaus, tulenlieskat tai kielilläpuhuminen. Se vähä mikä sieltä kuului ulos sai lähinnä ihmiset vetämään erilaisia johtopäätöksiä ja hämmentynen olotilan. Jos puhutaan Helluntain kuuluvista ja näkyvistä seurauksista ulospäin niin ne olivat noihin verrattuna paljon suurempia.

Ylivoimaisesti suurin seuraus oli se että ei niinkään kauaa aikaa sitten Jeesuksen kietänyt opetuslapsi nyt julisti Hengen voimassa Evankeilumia ristiinnaulitusta ja ylösnouseesta pelastajasta Jeesuksesta Kristuksesta. Näkyvin voimavaikutus oli Evanekliumin voima jossa Pyhä Henki, Jeesuksen opetuksen mukaan, vakuutti maailman tästä:

Kuitenkin minä sanon teille totuuden: teille on hyväksi, että minä menen pois. Sillä ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän tykönne; mutta jos minä menen, niin minä hänet teille lähetän”. 8 Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: 9 synnin, koska he eivät usko minuun;
10 vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe;
11 ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu.  ” (Joh. 16:7-11)

Toinen asia joka myös usein ohitetaan karismaattisissa piireissä ja takerrutaan muissa yhteyksissä on tämä:

“Ja monilla muillakin sanoilla hän vakaasti todisti; ja hän kehoitti heitä sanoen: “Antakaa pelastaa itsenne tästä nurjasta sukupolvesta”. 41 Jotka nyt ottivat hänen sanansa vastaan, ne kastettiin, ja niin heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolmetuhatta sielua.
42 Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa. 43 Ja jokaiselle sielulle tuli pelko; ja monta ihmettä ja tunnustekoa tapahtui apostolien kautta”. (Apt. 2:40-43)

Pietari siis todisti monilla muillakin sanoilla johon liittyi pelastuminen nurjasta sukupolvesta. Pelastuminen oli enemmän kuin syntisen rukous. Tämän sanan mukaan nuo 3000 sielua “Pysyivät Apostolien opetuksessa”. Kuvittele mikä valmius opettamiseen ja elämän jakamiseen. Kun Evankeliumi uppoaa hyväänmaaperään, saa se aikaan pysyvää hedelmää monikertaisesti. Huomaa myös että “jokaiselle sielulle tuli pelko”.

Heidät olis pelastanut Jumala, jonka “Viha” oli levännyt heidän yllään (Joh. 3:36) ennen pelastusta mutta tämä viha oli nyt niiden kohdalla jotka oli pelastettu, kohdistettu Jeesukseen. Heidät oli pelastettu siitä ja Jumalan lapseuteen ja vapauteen.

Pietarin saarna oli selkeää Evanekliumia. Hän kyllä myös opetti siitä että saavat Hengen, mutta lue kokonaisuus jamieti missä painopiste oli Apt. 1: ja 2 : luvussa.

Koetteleminen on suoja, jotta me erotamme Henget toisitaan ja sielun hengestä. Koetteleminen luo turvan jossa voi rohkeasti julistaa, profetoida ja rukoilla ihmeitä tekevää Jumalaa.

Itse uskon että tällaisissa keskusteluissa jossa on kaksi vastakkaista osapuolta voitaisiin oppia toisilta todella plajoin jos nöyrtyisimme kysymään Herrlata: “Herra onko jotakin jota haluat opetta minulle heidän kauttaan?”. Jos he ovat osa Kristuksen ruumista niin silloin heillä on jotakin mitä itsellä ei ole. Itseriittoisuus Kristuksen ruumiissa on paise.

Älkäämme sammuttako Henkeä olemalla puolustusasemissa oman näkemyksemme suhteen, vaan avoimia sille että voimme oppia toisilta jotakin, eli toimia niinkuin oikeasti olisimme yksi ruumis jolla on sama pää.

 

 

 

Kerro kenen kanssa olet, niin kerron kuka olet

Olen viime aikoina miettinyt paljon tapaamme assosioida sen suhteen miten me lokeroidaan toisiamme sen mukaan kenen kanssa näyttäydymme, kenen postauksista tykkäämme, ketä rohkaisemme, missä tilauudessa käymme, kenen lainauksia käytämme jne.

Tuo ostikon sanonta on oikesti ihan totta, mutta ei niinkuin oikeasti ajattelemme.

Vaikka tuo otsikko monella tapaa onkin totta niin meidän johtopäätöksemme toisista tuohon perustuen on yleensä väärä. Me kun emme tiedä toisesta ihmisestä oikeastaan yhtään mitään. Emme tiedä mistä hän tulee, minne on menossa ja mitä reittiä.

Vain Jumala tutkii sydämet. Meidän omavahurskas sydän on niin virittynyt löytämään virheitä toisista ja jatkuvasti verrata niitä itseemme rakentaksemme “rauhaa” ja vahvistusta.

Me usein etsimme enemmän rauhaa siitä vahvistuksesta, että vertaamme itseämme siihen jonka sanotaan olevan väärällä tiellä, kuin että etsisimme rauhaa läheisyydestä Häneen joka on tie.

Meillä on uskomaton “kyky”, into ja tarve kehittää tunnistelistoja jossa etsimme tiettyjä piirteitä josta mielestämme voimme vetää tiettyjä johtopäätöksiä.

Tämän kaltainen uskonnollisuus, joka usein ilmenee kiivailuna, ei ole mikään uusi asia. Jeesus eli keskellä näiden ulkoisten merkkien metsästäjien keskellä. Hänestäkin vedettiin monenlaisia johtopäätöksiä jotka olivat ihan pielessä. Usein siksi että Hän teki asioita tavalla jota kukaan ei aimmin ollut tehnyt. Hän myös kyseenalaisti ja “rikkoi” ihmisten tekemiä sääntöjä ja murensi vääränlaista hengellisen johtajuuden uskottavuutta.  Hänet leimattiin jopa riivatuksi. Tässä myös yksi sen ajan hengellisten johtajien väärä johtopäätös:

Ja sieltä kulkiessaan ohi Jeesus näki miehen, jonka nimi oli Matteus, istumassa tulliasemalla ja sanoi hänelle: “Seuraa minua”. Niin tämä nousi ja seurasi häntä. 10 Ja kun hän aterioi hänen kodissaan, niin katso, tuli monta publikaania ja syntistä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. 11 Ja kun fariseukset sen näkivät, sanoivat he hänen opetuslapsilleen: “Miksi teidän opettajanne syö publikaanien ja syntisten kanssa?” 12 Mutta kun Jeesus sen kuuli, sanoi hän: “Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat“.  13 Mutta menkää ja oppikaa, mitä tämä on: ‘Laupeutta minä tahdon enkä uhria’. Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä.”(Matt. 9:9-12)

Heidän johtopäätöksensä oli se, että syntisten seurassa on vain samankaltaisia, synnintekijöitä, jotka kaikessa samaistuvat heihin, hyväksyvät heidän syntinsä jne. Heidän pyhyytensä perustui kaiken sen karttaamiseen jolle he olivat antaneet nimen. Jeesus kuitenkin näki ihmisen joka tarvitsi armoa. Tuohon aikaan yhdessä syömisellä oli kyllä paljon suurempi merkitys kuin tänään. Ja tietenkin sana opetta että “huono seura turmelee hyvät tavata“. (1 Kor. 15:33). Tietenkin meidän itsetuntemuksemme täytyy olla sillä tasolla että teidämme että kaikki ei ole hyödyllistä emmekä saa antaa minkään hallita itseämme.

Jeesus rukoili ylipapillisen rukouksensa: “En rukoile että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta”. Me usein varjelemme itsemme pahalta eristämällä itsemme maailmasta ja karttamalla leimattuja ihmisiä. Alamme elämään hengellisessä kuplassa josta ei näe ulos eikä kukaan pääse siään. Jeesus rikkoi tuon kuplan.

On aivan selvää että kaikki ympärillämme olevat asiat ja ihmiset vaikuttavat meihin jollakin tavalla. Hengessä vaeltaminen tarkoittaa kuitenkin sitä, että Henki on meidän suurin vaikuttimemme ja sana Hengen kanava. Rukous tarvitsee sanan määritelmän-, suunnan- ja Kristuksen, voidakseen mennä oikeaan suuntaan. Sana ei ole pelkästään “oikean” ja “väärän” määritelmiä vaan enemmänkin ilmaistuna mikä on Jumalan “viisautta”. Kristus on tuo viisaus. Eli tien, totuuden ja elämän täydellinen kuva. Viisaus ei ole ainoastaan lista oikeasta ja väärästä, vaan myös usein “miksi”, “miten”, “milloin”, “kenen kanssa” jne. Kristuksen tunteminen, armo ja rakkaus on ainoa toimiva väylä elää totuudessa- ja välittää sitä. Jos kuvittelemme jonkun totuuden sisäistettyämme olevamme valmiita paimentamaan muita, niin erehdymme.

Tästä syystä hiljaisuus ja Jumalan vaikutuksen alaisuudessa oleminen on niin tärkeää. Muuten ympristö vaikuttaa enemmän meihin , kuin me siihen (Matt. 6:). Kesäkuu on se kuukausi kun tulin uskoon. Siitä on nyt 34 vuotta. Menneet kaksi päivää ovat olleet todella raskaita. Yhtäkkiä ylleni vyöryi kuin musta synkkä toivottomuuden pilvi. Harvinaisen raskaana! Vasta tänään illalla ymmärsin (taas) mistä on kyse. HILJAISUUUUUS!!!!! Siis tarkoitan … hiljaisuus….  Kun murheita ei muotoile rukoukseksi niistä tulee taakkoja, jota sitten raahaa mukanaan, väsyy ja … pilvistä, pilvistä … Sitten alkaa kyynistymään, vetäytymään ja näkemään asiat ja ihmiset eri tavalla. Eli, turha kuvitella että koska on ollut melko kaukan uskossa ja opettanut muita kymmeniä vuosia, ettei enää olisi riippuvainen hiljaisuudesta ollakseen vahva (Jes. 30: ).

On myös kuin Jumala antaisi erityisen muistutuksen välillä minulle siitä, kun alan nojata lahjakkuuteen, oikeaan tietoon ja rutiniin. Nämä kaksi asiaa eivät koskaan ole pelastaneet tai muuttaneet kenenkään sydäntä. Ja jos on, otan osaa.

Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa“…. , ei lahjakkuudessa tai kiivaudessa.

On oleellisen tärkeää elää hiljaisuudesa Jumalan vaikutuksen alaisena niin, että sana ensin tekee työtään meissä, ennenkuin lähdemme pelastamaan muita. Tuo Malka (hirsi) ja roska suhde on edelleen pätevä mittari. Ehkä tämä on yksi syy miksi kaikki Herran valitsemat johtajat ilmestyksen saatuaan lähtivät juoksemaan, ja myöhemmin kaatuivat, palatakseen sitten suorittamaan itse tehtävää Herran tavalla ja Hänen voimassaan. Poikkeuksiakin löytyy, jossa tien ei tarvinnut tulla niin pitkäksi, kuten esim. (yllätys yllätys) Paavali Timoteus, josta olen kirjoittanut kyllästymiseen asti (2 Tim. 3:10-17), mutta kun sille edelleen on niin suuri tarve, eli hengelliselle vanhemmuudelle, korvaamaan suurimman osan kokoustamisestamme.

Minun täytyy tunnustaa, että näiden 34 uskossa vuoden aikana, jolloin olen myös suurimman osan ollut jonkinlaiasessa julistus ja paimenuustehtävässä, olen usein lukenut raamattuani muita kuin itseäni varten. On ollut jaksoja kun jakeita lukiessani niistä muodostuu “kalvoja” (esihistoriallinen versio powerpointista) tai powerpoinesityksiä kuvien kera. Eräänlaista raamatunlukua jossa jalat seisoo mielessä jo “lavalla” valojen loisteessa, ihmisten edessä. Samankaltaista olen ajoittain kokenut myös lauluja kirjoittaessani. Jumalan armoa ettei se ole ollut jatkuva tila.

Uskon että meidän väärät johtopäätöksemme ja muitten nimeäminen tai lemaaminen täytyy loppua. Ihan ensiksi oman sielumme takia. On se sen verran vakava tila mittailla muita ilman että joka milliltä muistaa että Herra käyttää samaa mittaa meihin, myös niillä alueilla jossa emme tällä hetkellä mittaa muita.

Kaikki tämä lokeroinnin tarve ja nimen laittaminen otsaan, kuten “Liberaali”, “Viidesläinen”, Mennari”, “Maunolainen” (ehkä uusin), “Uskon sanalainen”, “Hellari” jne. . . Ja, kuinka yhteinäinen ja täydellisesti tyhjentävä nimi edes sana “Uskovainen” mielestäsi on  Suomessa tänään? Selvä kuin vesi? Ei todellakaan! Entäs “raamattu uskovainen”? Tai edes Liberaali? Yhtä lailla raamattu uskovaisten penkeissä nyökkäilee tahdissa naispappivastustajien kanssa juoruilijat, panettelijat, oikeassa olijat, katkerat, pornoriippuvaiset, hengelliset kiertolaiset ym.

Moni Liberaaliksi leimattu on muuttunut silmieni edessä kun olen tutustunut siihen miksi heillä on vaikea uskoa tiettyjä asioita. Kaikki “liberaalit” eivät ole sitä paatuneen ylpeän sydämen takia, vaan rikki lyödyn sydämen takia. Moni heistä olisi tarvinnut pitemmän eheytymismatkan kuin kiivasti raamatunjakeita ja oikeaa käyttäytymistä esiin pusertavat “Raamattu uskovaiset” olivat valmiita antamaan. Raamattu uskovaisten parissa on usein sellainen heikkous että yhteys on penkkirivi ja kirkkokahvi yhteyttä

Siellä julistetaan asioita ja ihanteita “selkeästi” mutta ihmiset joutuvat usein kamppailemaan yksin. Kukaan ei oikeastaan tiedä toisten elämästä, oikeasti, paljon mitään. Siellä puhutaan usein paljon siitä miten asioiden tulisi olla, mutta aika vähän siitä niinkuin asiat “kotona oikeasti” on tänään. Ja ehkä kaikkein vähiten tiedetään niiden julistajien omasta vaelluksesta ja todelliista taisteluista. Tiedän joitakin eturivin raamatun puolustajia jotka ovat tunnustaneet että heillä itsellään ei oikeastaan ole koskaan ollut elämää jakavaa yhteyttä. Se johtaa siihen että heidät nostetaan jalustalle josta he eivät itse uskalla tulla pois ja kun sitten he putoavat on pudotus korkealta ja jalustalle nostaneiden parissa on hämmennys suuri. Itse uskon että Näitä jalustoja kaatuu yhä enemmän ja yhä yllättävimmissä paikoissa, ellemme muuten opi läpinäkyvään paimenuuteen ja hengelliseen vanhemuuteen.

Me voimme siis olla hyvinkin väärässä kun luemme muiden antamia leimoja ja nimiä ja siten osaltaan olemme ajamassa heitä yhä kauemmaksi siitä mihin he oikeasti haluaisivat uskoa mutta me emme anna heille tilaa kysellä tai kyseenalaistaa läpinäkyvällä tavalla. Me haluamme että he ensin muuttuvat ennenkuin voivat sulautua yhteyteen. Siksi fariseukset olivat niin käärmeissään sille kun Jeesus söi syntisten kanssa.

Unohdamme myös sen että kun sanomme jollekin että ” se on …. nen”, niin emme tiedä mitä assosiaatioita se nimi tuo hänelle mieleen. Puhumattakaan kun hän sen kertoo eteenpäin. Toisaalta meidän täytyy kyllä opetella siihen että meistä tullaan sanomaan vaikka mitä. Surullista on kuitenkin se, että meistä itsestämme tulee se joka sanoo toisista vaikka mitä ja nimeää, tuntematta toista. Se kertoo paljon siitä kuinka pinnallinen armon tuntemus ja kokemus meillä on. Onko meillä edelleen jotakin mistä kerskata tai millä koemme voivamme olla kiitollisia että “en ainakaan ole langennut tuohon syntiin”. Unohdamme että sana sanoo että jos olemme rikkoneet yhtä käskyä vastaan olemme rikkoneet kaikkia.

Eli jos suurin käsky on rakastaa Jumalaa yli kaiken (Matt. 22:), niin se tarkoittaa että yhtä asiaa rakastimme enemmän kuin Häntä. Eli silloinhan emme rakasta Häntä yli kaiken.

Ei ole mikään turha fraasi että Paavali aloitti ja lopetti kirjeensä armoon liittyen, tai Timoteuksen palvelutehtävää vahvistaessaan sanoin: “Vahvistu poikani siinä armossa mikä on Kristuksessa Jeesuksessa”.

Uskon että tulemme kaikki yllättymään taivaassa siitä keitä siellä on. Jeesus siitä jo vähän varoittelikin:

Mutta miten teistä on? Miehellä oli kaksi poikaa; ja hän meni ensimmäisen luo ja sanoi: ‘Poikani, mene tänään tekemään työtä minun viinitarhaani’.
29 Tämä vastasi ja sanoi: ‘En tahdo’; mutta jäljestäpäin hän katui ja meni.
30 Niin hän meni toisen luo ja sanoi samoin. Tämä taas vastasi ja sanoi: ‘Minä menen, herra’, mutta ei mennytkään. 31 Kumpi näistä kahdesta teki isänsä tahdon?” He sanoivat: “Ensimmäinen”. Jeesus sanoi heille: “Totisesti minä sanon teille: publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan.”  (Matt. 21:28-31)

Tässä näemme että rehellisyys ja aitous on tie muutokseen. Nöyra saa armon. Näyttelijä ihmisten aploodit. Eli joko ihminen saa ihmisten palkinnon (kunnian ja ihailun) tai Jumalan palkinnon (Kristuksen tuntemisen ja muuttuneen sydämen) (Matt. 6:)

Usein ajatellan liian nopeasti että se meidän mielestämme “Huono” osapuoli, on aina se jolla on enemmän vaikutusvaltaa. Usein Somessa saakin sen kuvan että vihollisellako se kaikki valta sitten olikin kun missään ei voi olla turvassa. Toinen oja on tietenkin huolettomuus sen suhteen ettei ota Jeesuksen ja Apostolien lukuisia varoituksia ja ohjeita tosissaan, ja alkaa näkemään itsensä immuunina lankeemukselle ja eksytykselle. Se on hyvin vaarallinen tila vaikkakin antaa kuvan itsestään olevansa vahva ja “varma uskossaan”. Sellainen tila on raamatun mukaan kaikkein heikoin tila. Mutta nyt tämä bloikirjoitus käsittelee sitä toista ojaa, sitä ojaa jossa pelko synnyttä “kiivautta” yhteen asiaan ja joka pahasti haisee siltä että yritetään paikata oma eksyneisyys pelastamalla muita siitä.

Me olemme todistamassa karttaamisen sukupoven syntymistä joka nyt sulautuu tuohon olemassa olevaan hengellisten kiertolaisten joukkoon. Nyt vain on syntymässä joukko joka sanoo että “suomesta ei kohta löydy yhtään seurakuntaa jonka oppiin voi luottaa”. Ilmeisesti ainakin sellaiseen henkilöön joka näin ajattelee voi luottaa, koska hän on ilmeisesti ainoa joka näkee sen. Nyt näin ajattelevilla on aivan historiallinen tilaisuus perustaa suomen puhdasoppisin kirkkokunta joka koostuu näistä ihmisistä. Eikä heillä pitäisi olla vaikea järjestäytyä kun näitä oikeassa olevien kokoontumisajoja on runsaasti.  Piispaehdokkaitakin on jo ilmaantunut. Tänään viimeksi näin rankinglistan raamattu uskollisuutensa puolesta “luotettavimmista” opettajista. Harvoin on siis ollut niin paljon Näitä puhdasoppisia ja he ovat lisäksi löytäneet toisensa. Nyt vain odotetaan uutta, puhdasta kirkkokunnan syntymistä jossa tullaa uskoon oikealla tavalla.

Mutta, ironia sikseen. Nyt on oikeasti aika jokaisen olla rukouksessa että syntyisi vartija omille ajatuksille ja huulille kun ajattelemme ja puhumme muista. Meistä jokainen voi sekä levittää- että katkaista tuhoavan asenteen. Jumalan avulla ja olemalla enemmän ja ensin Hänen seurassaan, muuttumalla Hänen kaltaisekseen.

Sillä näin sanoo Herra, Herra, Israelin Pyhä: Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne; mutta te ette tahtoneet,
16 vaan sanoitte: “Ei! Hevosilla me tahdomme kiitää” -niinpä saatte kiitää pakoon. “Nopean selässä me tahdomme ratsastaa” -niinpä ovat vainoojanne nopeat.
17 Tuhat pakenee yhden uhkaa; viiden uhkaa te pakenette, kunnes se, mikä teistä jää, on kuin merkkipuu vuoren huipulla, kuin lipputanko kukkulalla.
18 Sentähden Herra odottaa, että voisi olla teille armollinen, sentähden hän nousee armahtaaksensa teitä; sillä Herra on oikeuden Jumala. Autuaita kaikki, jotka häntä odottavat! (Jes. 30:15-18)

Kuka oikeasti on eksyksissä?

Jotenkin vaikuttaa siltä että ns. “terve kristillisyys” ja “terve oppi” on yhä enemmän ns. “riisuttu malli” kristinuskosta. Mitä tarkoitan tällä? Tarkoitan sitä että, nyt “terveen” uskon tunnusmerkit liitetään yhä enemmän rationaaliseen, oppipainotteeseen- ja kontrolloituun uskoon. Yhä enemmän vaikuttaa siltä että mikä edes vähänkään voi johtaa “väärinkäytökseen”, karsitaan tai asetetaan sen verran ruotuun että sen läsnäolo löytyy enää vain sivulauseena tyyliin: “tottakai me uskomme sen tärkeyteen, mutta …”.

Yhä enemmän kuulee varoittelijoita siitä mikä on väärä versio, mutta yhä harvemmin mikä on oikea versio. Meistä on tulossa väärän rahan tunnistajia väärän rahan tunnusmerkkien mukaan, mutta emme osaa kuvata aitoa niin että sitä voisi kutsua seuraamaan käytännössä. Paavali kuvasi väärän ja epäterveen version uskosta 2 Tim. 3:1-9 ja aloitti terveen version kuvauksen jakeesta :10 sanoilla: “Mutta sinä olet seurannut …”. Varoittajien suusta kuuluu yleensä vain sitaattina sanan (opin) merkityksestä, eli jakeet :15-16, mutta suhde minkä puitteissa se tapahtuu puutuu.

Tänään varoitetaan paljon eri liikkeiden vääristä opeista. Hyvä niin! Vääristä opeista täytyykin varoittaa. Näin teki myös Jeesus ja Apostolit. Samanaikaisesti hyvin usein unohdamme sen että Jeesuksen mukaan “hedelmistään puu tunnetaan”. Lähetyskäsky liittyy “noudattamiseen”, eli elämään, liikkeellä olemiseen ja seuraamiseen. Ei pelkästään oikeaan näkemykseen.

Moni esim.  “uskon liikkeeseen” (laajassa merkityksessä) mukaan lähtenyt, on pettynyt ja turhautunut siihen epäuskon asenteeseen mikä usein vallitsee monissa seurakunnissa. Se asenne jossa ei enää rukoilla, odoteta tai varsinkaan käytännössä pyritä mihinkään muuhun kuin säilömään se mikä on. Monissa yhteyksissä ollaan vuosia rukoiltu “herätystä” mutta ei tehdä mitään mikä muuttaisi tavan tavoittaa uusia tai valmistaa yhteyttä uusien vastaanottamiseen. Halutaan Jumalan tuottavan herätyksen, mutta ei haluta itse herätä uuteen elämäntapaan. Tässä mielessä “Konservatiivinen usko” on usein saanut uuden merkityksen. Eli usein siinä vain pyritään “konservoimaan”, eli säilömään jotakin mikä oli elävää “vanhoina hyvinä aikoina”, mutta ei huomata että on turha syyttää kirkkoa tai eksyttäjiä kun oma elämäntapa on muuttunut riskittömäksi ja mukavuudenhalun uskoksi.

Nyt ei riitä että kovalla äänellä puhutaan esim. siitä mikä on “väärä armonlahjojen tai virkojen käyttö”, tai “väärä positiivinen tunnustus”.  Varsinkin kun suuressa osassa tämän maan Luterilaisia seurakuntia ei opeteta seurakuntalaisia pyrkimään sanan kehotuksen mukaan “saamaan armonlahjoja ja erityisesti profetian lahjaa”. Itseasiassa tästä pyrkimättömyydestä on tehty “terveen uskon merkki”. Tämä on mielestäni kaikkein laajimmin levinnyt armolahjojen ja Pyhän Hengen työn väärinkäyttö tässä maassa.

Usein karismaattisia seurakuntia syytetään siitä että he ovat rahan perään. Voi olla, onhan sielläkin ihmisiä joilla on liha. Sen verran voin kuitenkin vuosia Luterilaisessa kirkossa ja sen järjestöissä palvelleena sanoa, että missään muualla ei liiku niin paljon raha kun siellä. Missään muualla ei ole niin paljon siltä leipänsä ja asuntolainansa lyhennyksensä saavia hengellisiä johtajia. On suorastaan pateettista syyttää muita siitä että “its all about the money”. Olen ollut todella monessa johtajien kokoontumisessa jossa ollaan mietitty miten ratkaistaan taloudellinen vaje. Mutta idiootti on se joka omaa oksaa sahaa poikki. On naurettavaa että verovaroilla mukavan ja “turvallisen” elämän ja palvelutyön rakentaneet, kritisoivat vapaita suuntia rahasta jossa lähes kaikki työ tulee ihmisten vapaehtoisen uhraamisen kautta.

Yksi olennainen tekijä tässä kaikessa on se että suurella osalla tämän ajan “raamatullisuuden opettajista”, ei ole varustavia ja opetuslapseuttavia suhteita. Paavali Timoteus kaltaisia suhteita ei ole. Ainoastaan saarnastuoli ja suuri joukko penkissä istuvia. Yleistänkö nyt raakasti? Kyllä, jonkin verran! Provosoinko nyt raakasti? Luultavasti! Silti olen tätä mieltä! Enkä myöskään kuvittele että olen veneen ulkopuolella vaan sen sisällä!

Kristillisyys elää tänään hyvin vahvasti hämmenyksen aikaa. Moni kysyy “mihin tai kehen voi oikeasti luottaa ettei eksy?” Tämä tilanne on synnyttänyt kalastajia ja opettajia jotka keskittyvät vain vakuuttelemaan mikä on oikea oppi mutta eivät sano Paavalin tavoin “seuraa minua niin kuin minä seuraan Kristusta”. Näin näitä hämmentyneitä ohjataan vain “turvallisen kuulijan paikalle”. Ei opetuslapseuteen käytännössä.

Opetuslapseuttavat suhteet opettavat elämään elämää todeksi. Lähetyskäsky ei ole “opettakaa heille mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”. Tämän version voi toteuttaa saarnastuolista. Ei, vaan lähetyskäskyssä sanotaan: “Opettakaa heitä noudattamaan … “. Tätä ei voi todellakaan tehdä vain saarnastuolista opin ihanteiden välittämisellä. Siksi Jeesus keskittyi enemmän siihen pieneen joukkoon kuin suureen yleisöön. Tässä yksi syy miksi me näemme niin vähän hedelmää. Me elämme päinvastoin.

Tässä ollaan tänään mielestäni eksytty konservatiivisessa kristillisyydessä. Siksi sen hedelmä on niin pientä suhteessa kuinka paljon siellä julistetaan ja opetetaan. Onko poikkeuksia? Tietenkin on! Mutta ongelma on silti suuri.

Nyt haasteena ei mielestäni ole osoittaa mikä on väärä oppi vaan mikä on oikea elämäntapa. Nyt haasteena on kysyä miksi ihmiset lähtevät seuraaman väärää eikä “Meitä joilla on niin puhdas oppi”. Usko ilman tekoja on kuollut, myös oikeaoppinen usko ilman tekoja. Nyt mielestäni olisi hyvä olla hiukan hiljempaa ja laittaa se mittanauha takaisin taskuun tai mitata omaa elämää suhteessa omaan opetukseen. Sanoja on paljon mutta elämää suhteessa sanoihin vähän, ja se paljastuu ennemmin tai myöhemmin niille jotka kaipaavat elävää Kristillisyyttä. Nyt meillä on käsissä se tilanne.

Se että ihmiset hakeutuvat “eksyttäviin oppeihin” tai “epäterveeseen karismaattisuuteen” ei ole ainoastaan se että tänne rantautuu niitä rapakon takaa ja vain heissä asuvat väärät altistavat tekijät . Syy on myös se, että kristillisyydessä on suuri vaje ihan täällä puolella rapakkoa sen suhteen ettei ole ketään ketä seurata. Ainoastaan niitä ketä kuunnella. On vaikea seurata sitä joka vain puhuu paikoillaan. Monet kuuntelevat jonkin aikaa innoissaan mutta kun jonkin ajan kuluttua huomaavat että nämä ns “raamattuun uskovat” enimmäkseen vain puhuvat mutta heitä ei voi seurata, niin he löytävät jonkun joka sekä puhuu että liikkuu ja toteavat “tuota voin seurata”.

Epäterveen uskon rantautuminen Suomeen johtuu mielestäni tämän maan Kristillisyyden penseästä ja tekopyhästä tilasta, jossa huomattava osa palvelee mammonaa ja raamattu uskovaiset enimmäkseen vain opettavat seuraajiaan muodostamaan oikean näkemyksen asioista.

Jos siis oikeasti nyt halutaan “pelastaa” ihmiset eksyttävältä uskolta niin lääke siihen ei ole pelkkä varoittaminen vaan herääminen siihen miten itse elää opetuslapseutta todeksi. Jos toisia kritisoidaan siitä että heidän uskoon tulonsa ei ole aito niin lääke siihen on se että elää jalkautumisen todeksi niiden pariin jotka eivät tunne Jeesusta. Sitten syntyy tuoreempia todistuksia siitä miten ja miksi uskoa.

Jos nyt ollaan huolissaan sielullisuudesta hengen lahjojen suhteen niin tärkeintä olisi nyt opettaa armonlahjoista ja näyttää miten niitä käytetään rakentavasti ja oikein.

Jos nyt ollaan huolissaan siitä että joku kutsuu itseään Apostoliksi, niin olisi hyvä katsoa omaa johtajuuskoulutustaan joka mm tapahtuu maallisessa instituutiossa josta tulee ulos “Pappi” ja että tämä käytäntö särisee pahasti siihen kuvaan verrattuna mikä kuvataan johtajuuden moninaisuudesta, heidän tunnistamisestaan, varustamisestaan ja vapauttamisestaan palvelukseen.

Eli ennenkuin aletaan “pelastamaan” eksyneitä niin olisi hyvä miettiä että olemmeko antaneet heille mitään muuta vaihtoehtoa kuin jättää meidät ja seurata niitä jotka sekä opettavat että liikkuvat eteenpäin.

 

Elämä uskovien katseen alla

Kristillisyydessä on monta esimerkkiä siitä miten hengellisestä yhteisöstä muodostuu este tai korvike Jumalan kohtaamiselle. Eli yhteisö, ja sen paimenuus, joiden olisi tarkoitus olla armon välittäjiä, onkin sen esteenä. Mitä tarkoitan tällä?

Usein ajatellaan niin että ihmisen ja kristillisyyden suurin ongelma on moraalittomuus. Näin ei kuitenkaan ole. Suurin ongelma omavanhurskaus ja siitä syntyvä hurskastelu ihmisten edessä. Eli että me menemme seuraus edellä, jolloin syy ei juurru meihin ja se taas yleensä vain lisää salassa olevaa moraalittomuutta. Usein kiillotamme julkisivua että saisimme hyväksynnän yhteisöltä ja siten omantunto on enemmän sidottu yhteisöön kuin Jumalaan. Tämä taas om mahdollista koska ihmisen sydän tuntee valtavaa vetoa omavanhurskauden puoleen.

Usein on niin, että meiltä vaaditaan ollaksemme “oikeasti kristittyjä”, että meillä esim. on oikeat opilliset mielipiteet tietyistä asioista tai oikeat hengelliset kokemukset. Asioista joita painotetaan vahvistaakseen yhteisön identiteettiä ja olemassaolon oikeutusta suhteessa muihin.  Tämä ongelma oli yksi suurimpia asioita josta Jeesus nuhteli sen ajan fariseuksia ja kirjanoppineita. Yksi ydin asia oli nimenomaan se, että muutos oli ainoastaan ulkoinen, ei sisäinen. Muutos oli ihmisten hyväksynnän tai ihailun vuoksi, eikä niin että omatunto on sidottu Jumalan kasvojen eteen, jossa se voi saada rauhan ainoastaan Kristuksessa. Liian usein ihmiset ja yhteisö vapauttavat meidän omantuntomme Kristuksen sijaan. Se ei kuitenkaan kestä, ja se synnyttää jossakin vaiheessa sisäisen ristiriidan.

“Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolen, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä! 26 Sinä sokea fariseus, puhdista ensin maljan sisus, että sen ulkopuolikin tulisi puhtaaksi! 27 Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun te olette valkeiksi kalkittujen hautojen kaltaisia: ulkoa ne kyllä näyttävät kauniilta, mutta ovat sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea saastaa! 28 Samoin tekin ulkoa kyllä näytätte ihmisten silmissä hurskailta, mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta ja laittomuutta”. (Matt. 23:25-28)

Harvat asiat ovat niin suuri este armon perille pääsemiseksi kuin se että yritämme olla jotakin mitä emme vielä ole (Fil. 3: ). Varsinkin siksi että me emme oikeasti voi muuttaa sydäntämme. Ei omaamme emmekä toisen. Emme edes ulkoisen painostuksen alla. Me emme itse voi synnyttää oikeanlaista katumukseen ja parannukseen johtavaa omantunnon tilaa joka tekee meistä vastaanottavaisia (nöyriä) armolle. Hyvin usein kuitenkin uskovat pyrkivät tässä tekemään Pyhän Hengen työn Hänen puolestaan ja se taas synnyttää pelkoa.

Nöyryys on “valossa” olemista, sellaisessa tilassa Jumalan edessä, jossa emme voi emmekä halua piiloutua tai selitellä, vaan haluamme Jumalan avun ja armon sellaisena kuin Hän sen tarjoaa (1 Joh. 1:7, Hepr. 9:14). Siitä syntyy kantava kokemus siitä että Jumala ei katso läpi sormien syntiä niin Hän ei myöskään odota meiltä muuta kuin nöyryyttä, eli avun vastaanottamista (Hepr. 4:16).

Nöyristely taas on paljastumisen paikkailua ihmisten edessä. Ulkoisilla parannuksilla ja esim. että sanotaan sitä mitä kaikkein äänekkäimmät yhteisössä haluavat kuulla. Nämä äänekkäimmät ovat usein joko moraali- tai oppi poliiseja. Tämä ylpeys meissä myös saa meidät nostamaan esille muitten epäonnistumiset, joko somessa tai muuten juoruillen. Jotenkin kuvittelemme että olemme viivan paremmalla puolella suhteessa langenneeseen. No, tiedän kokemuksesta että tällainen vertailu ja toisten “mittailu” (siis henkilö, ei asioiden) jossakin vaiheessa tuo mittanauhan ja saman mittaustavan oman elämämme “selaushistorian” kohdalle.

Se että pyrimme tämän yhteisön ja paljastumisen paineen alla olemaan jotakin mitä emme ole, asettaa esteitä Jumalan kohtaamiselle. Ongelma on monitahoinen ja monivivahteinen mutta ydin ongelma on se että ihmispelko, paljastetuksi tuleminen (häpeä) on suurempi Herran pelko. Meidän tulisi pelätä enemmän tekopyhyyttä Jumalan kasvojen edessä, kuin heikkouden paljastumista ihmisten katseiden alla.

Asia ei tee helpommaksi että yhä useammin ulkopuolelta tätä katselevat, sekoittavat yhteisöstä syntyvän pelon ja Herran pelon, ja ajattelevat että “onpa tuo Kristillisyys vaativa, tuomitseva ja julma uskonto kun siellä täytyy jatkuvasti pelätä”.

Ei tietenkään voi vaatia että sellainen joka ei tunne- tai hyväksy syntisyyttä ja pelastuksen tarvetta voisi tämän asian ymmärtää. Sellaiselle ihmiselle vapauden käsite on aivan erilainen. Armon kokeneelle Herran pelko on aarre ja edellytys vapauteen, kun taas se jolle itsenäisyys on se juttu, niin Herran pelko on elämän pilaaja ja hullujen hommaa.

Se että meitä ohjaa niin vahvasti yhteisön synnyttämä pelko paljastumisesta, häpeästä ja hylkäämisestä, johtaa elämään pelossa. Silloin emme muutu sisältäpäin ja usein moraalinen lankeemus vain vahvistuu koska meidän koko energiamme menee julkisivun ylläpitämiseen eikä armon ja avun vastaanottamiseen.

Seurakunnilla on valtava heräämisen-, parannuksen-,  ja uudistumisen tarve tässä. Se uudistumien ei ole oman uskottavuuden vahvistaminen. Se ei voi alkaa kulissien puhdistamisella vaan sen sijaan niiden purkamisella. Meidän olemassaolomme oikeutus seurakuntana on Kristuksen ja armon välittäminen, ei oman uskomme tai yhteisömme uskottavuuden välittäminen ihmisten edessä.

Todellinen “yhteys” Jumalan kanssa syntyy kun elämme valossa Hänen edessään, ilman mitään selittelyjä (1 Joh. 1:7). Se johtaa myös todelliseen yhteyteen ihmisten kesken, jossa keskiössä ei ole se että hyväksymme toisemme tietyin ehdoin vaan että meidät sitoo yhteen se että me olemme kaikki hyväksyttyjä vain Kristuksessa. Silloin ei kukaan voi nousta tosien yläpuolelle eikä kukaan voi toiselta mitään oleellista viedä.

Armon periaate on se että me emme oikeasti kelpaa itsessämme sellaisena kuin olemme. Siksi Jeesus tuli, maksaakseen sen mitä ansaitsemme ja kelvatakseen meidän puolestamme. Eli siksi me voimme sanoa “tule sellaisena kuin olet, sun ei tartte yrittää kelvata”. Se että ainoastaan sanomme “kelpaat sellaisena kuin olet” voi siksi helposti johdattaa armosta poispäin, sen sijaan että se johdattaisi armoon. Silloin Jeesuksesta tule ainoastaan syntiemme sovitta mutta ei pyhittäjä (1 Kor. 1:30).

Usein näkee sen että vastareaktio tällaisille yllä kuvaamilleni julkisivua kiillottaville yhteisöille on juuri tällainen ratkaisu, jossa ihminen pyritään vapauttamaan tuosta paineesta, vapauttamalla Hänet kaikista epämukavista totuuksista. Painetta pyritään alentamaan ihmisen evankeliumilla “kelpaat sellaisena kuin olet”, sen sijaan että siihen pyrittäisiin Jumalan evankeliumilla “sinä kelpaat Kristuksessa”. Molemmissa pyritään sisäiseen rauhaan ja lepoon mutta vain toisessa se oikeasti on mahdollista Jeesuksen mukaan. On tärkeä että emme pyri lievittämään sitä tuskaa joka on synnin aiheuttama elämässämme lohduttamalla ilman Jeesusta ihmisen hyväksynnällä.

Jeesus ja Apostolit opettivat paljon siitä että nöyryys riittää, mutta myös siitä että meidän on joskus tehtävä parannus hyvin konkreettisella tavalla (Apt. 26:20). Ei auta lohduttaa armolla alkoholin vallassa olevaa jos hän on töissä koemaistajana Alkossa. Silloin ainoa “armo” ja “apu” hänelle on katkaista riippuvaisuuden lähde. Armo ei ole ainoastaan kelpaavuus Kristuksessa, se on myös “kasvattava armo” joka näyttää meille että joskus täytyy lankeemukseen johtava “käsi, hakata poikki ja heittää pois”. Omatunto tarkoittaa “yhteistä tietoa jonkun kanssa”. Usein meidän omatuntomme siis on enemmän yhteistä tietoa yhteisön kanssa kuin Jumalan. Kasvattavan armon vastaanottaminen paljastaa sen mihin meidän omatuntomme on sidottu, sen olemmeko yhteisön- , vai Jumalan kasvattamia lapsia (Matt. 6:1, 23:5, Tiit. 2:, Hepr. 12:1-14).

Miten tässä sitten edetä oikeaan suuntaan?

Kaikki aina tietenkin alkaa yksilöstä ja hänen kääntymisestä Kristuksen puoleen. Jeesus sanoi “Tulkaa minun luokseni kaikki työtä tekeväiset ja raskautetut niin minä annan teille levon”. Kutsu on aina Kristuksen luokse, vertailemaan ainoastaan Hänen kanssaan. Silloin selitykset loppuu ja meistä tulee vastaanottavaisia armolle. Sen jälkeen suostumme siihen mihin Jeesus jatkaa kehottamalla “ottakaa päällenne minun ikeeni ja oppikaa minusta…”.

Miten sitten opitaan?

Sana on tietenkin kartta ja armo on kompaasi.  Vaikka Jeesus julisti että Hän itse ja me emme voi mitään tehdä itsessämme, niin Hän ei silti ole poistanut päämäärä sen suhteen mihin meidän on tarkoitus kasvaa ja mille elää. Yksinkertaiseksi että me jo kelpaamme Kristuksessa ja että “hyvät teot on jo ennalta valmistettu että me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:8-10).

Jeesus lähetti lähetyskäskyssä meidät matkaan sanoen mm. “…ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea mitä minä olen käskenyt teitä noudattamaan“. No, tässä kohden omavanhurskas minämme helposti lukee “ottakaa antamani tehtävä- ja syntilista mukaanne ja opettakaa ihmisille mitä siinä lukee”.

Sama Jeesus joka lähetti heidät matkaan oli opettanut itsestään: “Ei poikakaan voi itsestään mitään tehdä, vaan ainoastaan sen minkä Hän näkee Isän tekevän” (Joh. 5:19), ja meistä “ilman minua ette voi mitään tehdä” (Joh. 15: ). Miten siis opetetaan noudattamaan sellaista jolla on tämä lähtökohta? Vastaus on se että opetetaan luottamaan Kristuksen työhön. Että juurrutaan ennen kaikkea “Kristuksen rakkauden tuntemiseen”, siihen täytettyyn työhön. Raamatun 1992 käännös sanoo asian näin: ” Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja” (Ef. 3:17).

Vain tämän sisäistäminen avaa meille tien lepoon. Vain tämä perustus mahdollista sen että elämäämme rakentuu Jumalan tahto ja tarkoitus. Me synnymme kaikki sisäisellä vaatimuksella kelvata itsessämme ja korvata Jumalan rakkaus ihmisten hyväksynnällä ja ihailulla. Seurakunnat yleensä koostuvat ihmisistä, ihmisitä joilla kaikilla on tämä lähtökohta. Kun ihminen, usko ja sen moraalinen kompassi kohtaavat, niin se yleensä tuottaa, ainakin ensin, hurskastelevaa omavanhurskautta. Omavanhurskaus myös altistaa opeille (Totuus ihmisestä ja Jumalasta ja mitä odottaa keneltä) jossa uskotaan mekaanisella suorittavalla tavalla omaan uskoon. Sellainen usko on jatkuvasti riippuvainen “tiedosta” ja sen oikeasta käytöstä. Eli tyyliin “jos oikein hirveästi tunnustan suullani ja juoksen salin ympäri niin olen parantunut tai muuttunut”. Tämä voi näyttää hirveän hurskaalta ja “antautuneelta” mutta itseasiassa se on sitä että varastamme hedelmän “hyvän ja pahan tiedon puusta” ja juoksemme sen varassa.

Kristuksen rakkauden tuntemien siis täytyy juuri tästä syystä olla “kaikkea tietoa ylempänä”. Usko kun on ennen kaikkea luja luottamus” (Hepr. 11:1), ei “luja päättäväisyys” (Pietarilla oli ensin tämä). Luja päättäväisyys perustuu siihen uskoon että “minulla on tarpeeksi tietoa ja ymmärrystä ja jos vain noudatan tämän tiedon periaatteita niin muutos tulee”. Jumalan totuus on kyllä kaikille sama mutta ihmisen sisimmän muutos ei tapahdu sen kautta. Siksi Paavali lähettäessään Timoteusta omaan palvelutehtäväänsä kehotti sanoen “vahvistu poikani siinä armossa mikä on Kristuksessa Jeesuksessa (2 Tim. 2:1-2). Uskossa vahvistuminen on armossa vahvistumista. Sitä se oli Jeesuksenkin kohdalla vaikka Hän oli synnitön (Luuk. 2:52).

Paimenilla on tässä muutoksessa suuri merkitys. Niin usein kuulee puhuttavan että paimenen suurin tehtävä on olla esimerkki puhtaassa elämässä, olla nuhteeton. Osittain se on tottakin (1 Tim. 3:2, Tiit. 1:7), mutta sitäkin enemmän paimenen tehtävä on olla esimerkki siinä miten tuo “nuhteettomuus” on mahdollista. Sillä eihän paimen ole poikkeus sen suhteen että “ilman minua ette voi mitään tehdä”.

Yksi olennaisin tehtävä on siis olla läpinäkyvä sen suhteen miten armo tekee työtään meissä. Siinä sanan täytyy tehdä työtään yhtä paljon paimenen kammiossa kuin saarnan valmistelussa (2 Tim. 3:16). Läpinäkyvyys tietenkin helpottaa meidän elämäämme ja palelutehtäväämme, kun meidänkään ei tarvitse yrittää olla muuta kuin mitä olemme. Paimenenkaan omatunto ei saa olla sidottu ensisijaisesti ihmisten katseiden alla olemiseen tai edes paimenvastuuseen vaan aina ensisijaisesti Jumalan valossa elämiseen. Paimen joka ei halua tai uskalla näyttää armon tarvettaan ja miten se tekee työtään, tulee aina väsymään riittämättömyyteen. Jos paimenelta vaadittaisiin täydellisyyttä niin kukaan ei voi olla paimen. Silti kuitenkin paimenelta tai “vanhimmalta” vaaditaan jonkinlaista kypsyyttä. Se kypsyys on ensisijaisesti Kristuksen ja itsensä tunteminen ja mikä riippuvaisuussuhde siinä suhteessa on oikea järjestys. Eikä vain tiedollisesti vaan kokemusperäsisesti. Armo ei välity pelkästään tiedollisesti, vaan oman yrityksen epäonnistumisen kautta.

Lähetyskäskyn muoto ei ollut “opettakaa heille mitä heidän tulisi noudattaa”, vaan “opettakaa noudattamaan”. Ensimmäinen on syyn ja ihanteen informoimista, toinen on opetta tie siihen miten se on mahdollista. Miten sitten paimen joka hänkään ei voi tehdä mitään ilman Jeesusta, opettaa “noudattamaan”? Hän tekee sen opettamalla miten se on mahdollista, eli syyn ennen seurausta. Hän opettaa antautumiseen ja riippuvaisuuteen. Se on mahdotonta ellei Hän itse näytä omaa riippuvaisuuttaan ja antautumistaan. Tänään on liian tavallista että jatkuvasti esillä pidetään seurausta niin paljon että syy ei pääse juurtumaan. Paavali joutui jatkuvasti lyömään jarrut päälle opettaessaan seurakuntaa, koska se palasi aina omaan yrittämiseen. Ongelma ei siis ole vain “farisealainen”, vaan ihmisen sydämen tila ilman armon vastaanottamista.

Tänään meidän ulkoinen todellisuutemme on suunnattoman erilainen verrattuna Jeesuksen ja Apostolien aikoihin. Meidän sydämemme lähtökohta on sama mutta me olemme luoneet valtavat näkyvyyden puitteet jota historiassa ei koskaan ole ollut. Se on ulkoisen vahvistuksen riippuvaisen ihmisen luomus ja se myös altistaa- ja ihmisen yhä syvemmin tähän riippuvaisuuteen. Kun joku onnistuu niin mahdollisuus ja kiusaus tuoda se näkyville on suunnaton. Se myös altistaa ihmisen tarpeen nostaa onnistuja korkealle. Yhtälailla se altistaa epäonnistujan putoamaan ihmisten edessä korkeammalta kuin koskaan aiemmin.

Meidän onneksemme Jeesus on ollut syvimmässä paikassa meidän sijaamme, ja on tällä hetkellä voittajana kaiken yläpuolella.

Uskon enemmän kuin koskaan että seurakunnan todellinen muutos ja “herätys” vaatii sen että hurskastelu loppuu. Se ei kuitenkaan tarkoita Jumalan totuuden hylkäämistä jotta “helpottaisi” vaan Jumalan helpotukseen luottamista sellaisina kuin olemme. Läpinäkyvinä.

Me olemme kaikki samalla viivalla kun on kyse armon riippuvaisuudesta. Kun tämä tulee selväksi niin se vie vertailulta ja ihmispelolta voiman.

Miksi luulemme että Pietari, Paavali, Mooses ja Davidin täytyi kokea julkinen lankeaminen ja “epäonnistuminen” ennekuin heistä pystyi tulemaan se väline Jumalalle joka kantoi pysyvää hedelmää. Siksi että hedelmä joka tekee meistä näkyvän ja uskottavan, ei kestä.

Seurakunnassa ainoa oikea tapa ja syy seurata ihmistä on tämä:

Seuratkaa minun esimerkkiäni, niin kuin minäkin seuraan Kristusta” (1 Kor. 11:1)

Tähän sisältyy siis se että seuraamme esimerkkiä sekä riippuvaisuudessa että antautumisessa. Ilman riippuvaisuuden näyttämistä me altistamme vain seuraamaan antautuneisuutta ilman sitä mikä tekee sen mahdolliseksi.

 

Usko ja voima

Muskler

Kaikki me tarvitsemme- ja etsimme voimaa. Mutta mikä on se voima mikä uskovalle on annettu? Huomattava osa meidän uskostamme kohdistuu siihen että me etsimme voimaa muutokseen. Yleensä enemmän olosuhteisiin kuin sisimpäämme.

Evankeliumin voima

Armo Kristuksessa on Jumalan pelastava ja muuttava voima meissä. Silti meitä usein miten kiehtoo enemmän sen ulkoiset – kuin sisäiset merkit.

Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima“. (1 Kor. 1:18,24)

Terve voima ja voimankäyttö lepää aina armon perustuksella. Sana Auktoriteetti (Exousia) tarkoittaa “oikeutta ja vapautta käyttää valtaa”. Syntiinlankeemuksessa tapahtui vallankaappaus koska ihminen halusi käyttää valtaa itsenäisesti ja itseriittoisesti suhteessa Jumalaan. Hän halusi säilyttää ulkoisen ilman sisäistä edellytystä. No, sehän ei tietenkään toiminut , eikä edelleenkään toimi. Silloin meistä tuli “synnin orjia”, itseriittoisuuden ja sen seurauksen orjia. Evankeliumin voima vapauttaa meidät tuosta orjuudesta. Se kanavoituu kuitenkin vain riippuvaisuuden kautta, eli heikkouden kautta. Tällä en tarkoita että se ratkaisee olosuhteisiin liittyviä avun tarvetta. Sen perässä juoksi- ja juoksee edelleen ne suuret joukot Jeesuksen perässä. Pienet joukot taas ovat kiinnostuneet Hänestä.

Evankeliumi ennalleen asettaa antautuneen ja riippuvaisen suhteen Jumalaan. Tämä taas eheyttää identiteettimme ja edellytykset elämään. Samalla tavalla kuin saatana kiusasi ihmistä väärän identiteetin houkutuksilla, jatkaa hän edelleen samaa asiaa. Hän on “Valheen isä” ja “veljiensyyttäjä”. Hänen päämääränsä on vääristynyt minäkuva. Olkoon se sitten hengellistä ylpeyttä, maallista arvovaltaa tai syyllisyyttä joka estää meitä näkemästä todellista minäämme Kristuksessa.

Sanan mukaan meillä on kolme asiaa jota meidän on tarkoitus “vastustaa” ja “voittaa”. Nämä kolme vihollista ovat: 1. Liha sisimmässämme, 2. Maailma ympärillämme  ja 3. Saatana ja henkivallat.

Maailman ja henkivaltojen valta perustuu ihmisen vääristyneeseen minä- ja Jumalakuvaan. Henkivallat on riisuttu Jeesuksen toimesta aseista. He ovat täysin riippuvaisia siitä että me haluamme, etsimme ja antaudumme sille mitä liha haluaa. Liha on “ohjelmoitu” etsimään sitä mitä maailma jaa henkivallat tarjoavat. Eli heidän menestyksensä perustuu “kysyntään”.  He eivät tarjoa ainoastaan maallisen mammonan ja himon houkutuksia vaan myös kaikenlaista itsensä korottamista jossa meitä ihaillaan ja palvotaan. Uskovan kohdalla puhutaan “Omavanhurskaudesta”. Paavali ei ollut tästä vapaa edes vaelluksensa viimeisinä aikoina, mutta hän kuitenkin “kurottautui” sitä kohti ja puhui oikeasta tavasta ajatella tämän suhteen (Fil. 3:).

Jumalan voiman periaate on se että kaikki mitä Jumala haluaa on meille itsellemme mahdotonta (Joh., 15: ). Siksi kaikki mitä Jumala käskee on Hän “ennalta valmistanut” (Ef. 2:8-10) ja antanut voiman, edellytykset ja välineet sen toteuttamiseksi, mutta vain “Kristuksessa Jeesuksessa”. Voima on persoonassa ja suhteessa Häneen, ei väline meidän kädessä tai suussa.  Tämän toteutumiselle on vain yksi este. Se on “ylpeys” eri muodoissaan. Yksi tavallinen uskon alkuvaiheessa on “vahva usko omaan uskoonsa”, joka mm oli Pietarilla. Se ilmenee usein siten että ollaan lahja ja voimakeskeisiä. Se ilmenee myös siten että meillä on tarve seurata ihmistä, olla riitaisia (olla oikeassa) ja kateellisia (1 Kor. 3:1-). Se voi myös ilmetä siten että alkaa uskomaan omaan synnittömyytensä ja siihen että aina kuulee Jumalan äänen ilman mitään sielun häiriöitä. Eli minäkuva muuttuu hengeksi ja uskoo että kykenee aina alistamaan sielun heikkoudet. Tässä tilassa armon tarve muuttuu pelkäksi voiman lataamiseksi ja sen kohdistamiseksi vihollista vastaan.

Kun ihminen lankesi syntiin, hän lankesi hän valheeseen että hän kantaa itsessään saman voiman kuin Jumala. Olihan myös Jumala antanut maan hänen hallintaansa. Eli ihminen harjoitti auktoriteettia kun kiusaus tuli. Hän oli maistanut valtaa ja siihen saatan iski valheensa, eräänlaisen vääristyneen totuuden. Hän sanoin “teistä tulee niin kuin Jumala”. Olihan tämä tietyllä tavalla tottakin. Olihan Jumala tehnyt ihmisen kuvakseen, kaltaisekseen. Mutta, hyvin ratkaisevalla erolla. Ihminen oli mitä oli vain ollessaan oikeassa riippuvaisuus suhteessa Jumalaan. Hallinta ei ollut itsenäistä hallintaa, vaan hallinnan alaista hallintaa.

Kun Jeesusta kiusattiin erämaassa niin kiusaukset keskittyivät nimenomaan voimaan ja valtaan. Eli “jos olet Jumalan poika niin käske …”. Saatana pyrki saamaan Jeesuksen käyttämään auktoriteettia itsenäisesti. Jeesus taas kuvaa valtaansa mm näin: “Ei poikakaan voi itsestään mitään tehdä vaan tekee ainoastaan sen minkä näkee Isän tekevän” (Joh. 5:19). Eli todellinen auktoriteetti syntyy vain kun on auktoriteetin alaisuudessa.

Mitä tuo auktoriteetin alaisuudessa oleminen uskovan kohdalla sitten on? Se on kuuliaisuutta. Se ei kuitenkaan ole kuuliaisuutta suhteessa johonkin sääntöluetteloon. Liha pyrkii aina ottamaan Jumalan tahdon ja tekemään siitä suoritusluettelon jonka kautta sitten pyrkii kartuttamaan arvoaan jotta saisi palkinnoksi voimaa. Kuuliaisuuden terve muoto on kuitenkin aina ensin “uskon kuuliaisuutta”. Se on kuuliaisuutta evankeliumille. Kuuliaisuus evankeliumille on sitä että ei pyri ansioon Jumalan edessä vaan aina elämään kristuksen työn varassa. Näin Paavali kuvaa kutsumustaan tämän aikaansaamiseksi:

” … jonka kautta me olemme saaneet armon ja apostolinviran, että syntyisi uskon kuuliaisuus hänen nimeänsä kohtaan kaikissa pakanakansoissa” (Room. 1:5, vertaa. 10:2-3).

Eli suurin vihollisemme EI ole ulkopuolellamme vaan sisällämme asuva liha ja sen pyrkimysuraputkeen, vaikutusvaltaan ja omavanhurskauteen. Paavali ei puhu (Fil. 3:) sanallakaan Saatanasta ja pyrkimyksestä voittaa hänet.

Mihin sitten perustuu ns “hengellinen sodankäynti”. Jos katsomme “sota asua” jota meitä kehotetaan pukemaan kokonaan päällemme niin se kertoo jotakin siitä mikä sen tehtävä on. Sen tehtävä on suojella sydäntämme ja ajatuksiamme (Ef. 6:). Fil. 4:6 kertoo missä meidän ajatuksemme saavat suojan.  Sen ainoa ase on “sana miekka”. Sama sanan miekka jota Jeesus käytti kiusatuksi tullessaan ja se sanan miekka kohdistui nimenomaan korjaamaan oikean suhteen ja identiteetin järjestystä jonka saatana yritti vääristää. Millä hän sen yritti vääristää? Jumalan sanalla! Siksi Jeesuksen vastaus oli “on myös kirjoitettu”.

Miten tuo voima sitten vapautuu meissä? Siihen Paavalilla on selkeä vastaus:

“9 Ja hän sanoi minulle: “Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”. Sen tähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan” (2 Kor. 12:9).

Se voima vapautuu myös kun olemme osana ruumista. Oleellinen osa meidän kasvatuksessamme riippuvaisuuteen on suostumista heikkouteen Kristuksen ruumiissa ja oikeanlaiseen riippuvaisuuteen siitä että kannamme toistemme taakkoja.

Kuuliaisuus on siis suostumista heikoksi tulemisessa. Itseasiassa kaikki ns. “uskon sankarit” kulkivat heikkouden tien. Vasta kun he olivat kuluttaneet oman voimansa ja omat yrityksensä loppuun, tuli heistä “käyttökelpoisia”. Mutta ei pelkästän oman heikkouden kohtaamisen kautta vaan myös sen kautta että suostuivat heikkoina lähtemään liikkeelle. Yleinen väärinkäsitys tässä on se että alamme ihannoimaan heikkoutta yhdessä toimettomuuden kanssa. Se perustuu usein pelkoon ja häpeään “epäonnistua uudestaan”. Kuvittele jos esim. Pietari ei olisi suostunut “palattuaan vahvistamaan veljiään”, tai jos Mooses olisikin jäänyt piilopaikkaansa jonne pakeni epäonnistuneen Israelin kansan pelastusyrityksen jälkeen. Nöyryys on aina oman heikkouden tunnistamista ja hyväksymistä. Mutta se on vain puolet siitä. Toinen puoli on uskoa ja pyrkimystä siitä huolimatta että oma maine ja uskottavuus on mennyt.

Tänään on vallalla uskottavuus ajattelu, jossa virheettömät cv;n omistavat ovat auktoriteetin arvoisia. Raamatun valossa potentiaalisia ja sen esikuviin verrattuna kaikkein parhaimmassa asemassa onkin ne jotka meidän mielestämme ovat kuluttaneet oman uskottavuutensa ja luotettavuutensa loppuun. Tietenkin jokaisen langenneen tie takaisin “vahvistaman” veljiä on katumuksen ja parannuksen tie.  Se ei kuitenkaan aina riitä tämän ajan uskoville. Sanonta: “Luottamuksen menettämiseen ei tarvita paljoa, mutta sen takaisin voittamiseen vaaditaan paljon”, pitää valitettavan usein paikkansa. Voin vain kuvitella miltä alkuseurakunnassa tuntui kun Saulus, joka hetki sitten oli ollut vangitsemassa ja tapattamassa heidän uskonsisariaan , olikin yhtäkkiä palavana julistamassa evankeliumia.

Paavalista ei muuten missään mainita että hänellä olisi ollut riivaajahenkiä. Tämä siitäkin huolimatta että hän vainosi Jeesuksen omia. Myöskään Pietarilla ei ollut riivaajahenkeä vaikka hän kielsi Jeesuksen julkisesti kolme kertaa. Sekä Pietaria että Paavalia vaivasi ainoastaan omavanhurskaus ja parannuksen teko ja turvautuminen armoon muutti heidät. Se oli se “dynamis”, voima, joka muutti heidät ja joka teki Perkeleen teot tyhjiksi.

Perkeleen teot kun eivät ensisijaisesti ole erilaiset rippuvaisuudet ja moraalittomuus. Perkeleen teko, jota hän pyrkii syöttämään meille on juuri omavanhurskaus ja ylpeys. Sekä maallinen että hengellinen ylpeys. Hengellinen ylpeys saa meidät lopulta lankeamaan mitä surkeimpiin lankeemuksiin. Niin kävi Pietarille, eikä meistä kukaan ole immuuni ylpeydelle. Siksi Jumala kasvattaa meitä nöyryyteen näyttämällä meille tarpeen tullen todellisen tilamme ja oman voimamme mitättömyyden. Siksi usko ja siihen liittyvä voima tarvitsee heikkoudessa elämisen, jotta Kristuksen voima asettuisi meihin. Tuo Kristuksen voima perustui riippuvaisuuteen ja antautumiseen (2 Kor. 12:10, 2 Kor. 13:4).

Hengellinen kypsymisemme kuvataan 1 Joh. 2: mm näin:

Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä synnit ovat teille anteeksi annetut hänen nimensä tähden. 13 Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette voittaneet sen, joka on paha. Minä olen kirjoittanut teille, lapsukaiset, sillä te olette oppineet tuntemaan Isän. 14 Minä olen kirjoittanut teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä olen kirjoittanut teille, nuorukaiset, sillä te olette väkevät, ja Jumalan sana pysyy teissä, ja te olette voittaneet sen, joka on paha 15 Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä. 16 Sillä kaikki, mikä maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus, se ei ole Isästä, vaan maailmasta. 17 Ja maailma katoaa ja sen himo; mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti” (1 Joh. 2:12-17).

Tuo kehotus, “älkää maailmaa rakastako”, ja johtopäätös “niin Isän rakkaus ei ole hänessä”. Me rakastamme aina sitä mikä meitä rakastaa. Maailma tarjoaa tätä korviketta. Mutta ei ainoastaan maailma vaan myös hengellisyys tai oikeammin uskonnollisuus. Olkoon se uskonnollisuus minkä muotoista tahansa. Uskonnollisuus on aina ihmisen tekoja Jeesuksen nimessä turvin tehty korvikkeeksi Jumalan rakkaudelle. Siksi Jeesus sanoi saman fariseuksille ja kirjanoppineille:

En minä ota vastaan kunniaa ihmisiltä; 42 mutta minä tunnen teidät, ettei teillä ole Jumalan rakkautta itsessänne. 43 Minä olen tullut Isäni nimessä, ja te ette ota minua vastaan; jos toinen tulee omassa nimessään, niin hänet te otatte vastaan. 44 Kuinka te voisitte uskoa, te, jotka otatte vastaan kunniaa toinen toiseltanne, ettekä etsi sitä kunniaa, mikä tulee häneltä, joka yksin on Jumala? (Joh. 5:41-44)

Tämä porukka etsi elämää kirjoituksista. Joku toinen jostakin muusta. Tämä Isän rakkaudelle Kristuksessa etsitään yhä korviketta Kristillisyydessä. Joskus oikeaoppiseen erinomaisuuteen turvaten, joskus pysyviin- ja uudistuneisiin perinteisiin turvaten, joskus määrään, joskus  auktoriteettiin ja tunnustekoihin (Matt. 7:21-24). Jokaisesta näistä löytyy esimerkki jossa Jeesus ei tunnista itseään heistä.

Auktoriteetti ja luottamus 

Se mikä mm erottaa Jeesuksen meistä, on se kuulemisen ja näkemisen paikka mistä Hän eli todeksi kutsumustaan. Hänen täydellisyytensä teki mahdolliseksi sen että Hänen kuulemiseensa ja näkemiseensä ei koskaan sekoittunut sielullisuutta. Siksi Hänen auktoriteettinsa oli aina kohdistettu ja ajoitettu oikein. Jeesus puhui kuin se jolla oli valta. Silti Hänen valtansa maan päällä perustui Isän valtaan Hänessä. Hän omien sanojensa mukaan teki Isän tekoja ja siksi Hän ei voinut ottaa vastaan kunniaa ihmisiltä.

Meillä ei ole täydellistä ilmestystä eikä täydellistä kuulemista. Siksi me olemme riippuvaisia kaiken koettelemisesta, Siksi me olemme riippuvaisia kirjoitusten ja Jumalan voiman tuntemisesta. Siksi meidän uskomme täytyy perustua luottamukseen joka perustuu taas siihen että meitä on Jeesuksessa rakastettu. Siksi meidän juurtumisemme rakkauteen on meidän perustus ja kasvupohja (1992 käännös). Siksi Kristuksen rakkauden tuntemine on “Kaikkea tietoa ylempänä”. Siksi me voimme luotta silloinkin kun me emme tiedä miksi asioita tapahtuu tai on tapahtumatta. Armo tekee meidän sisäisestä ihmisestä vahvan.

Jeesus ajoi ulos riivaajia ja komensi heitä eri tavoin. Se oli merkki siitä että “Jumalan valtakunta oli tullut lähelle”. Hänen tavallisin aseensa ei kuitenkaan ollut se vaan Jumalan sana. Moni jonka Jeesus paransi tai josta Hän ajoi ulos riivaajia, ei koskaan lähtenyt seuraamaan Häntä. Ne Apostolit jotka Jeesus lähetti matkaan tekemään opetuslapsia lähti liikkeelle julistaen ristiinnaulittua Jeesusta. Kaikki muu oli seurausta ja vahvistusta sille.

Seurakunnalla ei ole mitään muuta uskottavuutta kuin Jeesus, ristiinnaulittu ylösnoussut Jeesus. Maailma vaatii meiltä uskottavuutta sen määritelmän mukaan uskottavalle voimalle. Se haluaa muutosta mutta ei muuttua. Se haluaa auktoriteettia mutta ei antautumista ja riippuvaisuutta. Se haluaa voimaa ilman heikkoutta. Se haluaa mainetta ja kunniaa itselleen. Se haluaa itselleen nimen. Seurakunnasta on hyvin pitkälle tullut “namedropping” yhteisö.

Seurakunnat tunnetaan usein niiden johtajista tai jostakin kohahduttavasta ja uuden karheasta asiasta. Ei siitä että Jeesuksen, evankeliumin sanoma saa ihmiset katumaan syntejään ja saavat vapauuden, ilon ja rauhan joka tarttuu.

Kristillisyys on tänään Suomessa melko heikkoa. Syy siihen on että edelleen pyrimme voimaan joka maailman silmissä on voimaa, emme heikkouteen johon Kristuksen voima asettuu. 

Me olemme saaneet Pyhän Hengen. Pyhä Henki ei ole voima jolla voimme tehdä taikatemppuja. Pyhä Henki näyttää meille keitä olemme ja missä meidän voimamme on. Pyhä Henki on sellainen “Puolustaja”, joka vakuutta meille todellisen asemamme Jeesuksen tähden. Pyhä Henki annettiin jotta tietäisimme mitä omistamme. Me omistamme Kristuksen.

“Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan sen Hengen, joka on Jumalasta, että tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjoittanut; (1 Kor. 2:12)

Suurin asia mitä Jeesus on meille lahjoittanut, ei ole auktoriteetti vaan Jumalan lapseus. Isän rakkauden tunteminen. Vasta sitten, tälle perustukselle asetettuna voi Jumalan sana asettua meihin ja voimme “voittaa sen joka on paha”. Me voitamme silloin Hänen valheensa siitä että me emme kelpaa, riitä oman kyvyttömyytemme tähden. Hänen syytöksensä ei enää uppoa meihin.

Hän asettaa kaikenlaisia ajatusrakennelmia, “Linnakkeita”,  “Jumalan tuntemista vastaan”. Kaikki nämä linnakkeet tehdään “kuuliaiseksi”, meillekö?, ei vaan Kristukselle. Saatana pakenee Kristusta meissä.

3 Vaikka me vaellammekin lihassa, emme kuitenkaan lihan mukaan sodi; 4 sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia. 5 Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle 6 ja olemme valmiit rankaisemaan kaikkea tottelemattomuutta, kunhan te ensin olette täysin kuuliaisiksi tulleet“. (2 Kor. 10:3-6)

Tämä teksti on mielenkiintoinen siinä valossa kun ajattelee mitä sekoilua tuossa Korinton seurakunnassa oli. Siinä riittäisi juoruttavaa “vahvoille”  🙂

Varför har vi lättare att beundra människor än Jesus?

Varför är det så att framgångsrika människor beundras? Och är dom verkligen “rika” och “framgångs-rika” i Guds ögon. Jesu ord “du inser inte att du är blind och fattig” är idag ett väldigt aktuellt tema.

“Jag känner er och vet att ni inte har Guds kärlek i er. 43 Jag har kommit i min Faders namn, och ni tar inte emot mig. Men kommer det någon annan i sitt eget namn, honom tar ni emot. 44 Hur skall ni kunna tro, ni som tar emot ära av varandra och inte söker den ära som kommer från den ende Guden?” (Joh. 5:42-44)
Vi blev alla skapta till att leva utgående från en inre bekräftelse, dvs “vem” vi är i relation till Honom som gjort oss. “Synden”, som betyder “missa målet”, däremot vände på kakan så att vi bytte ut den relationella bekräftelsen från skaparen (och definieraren av livet), till bekräftelse av andra skapade som också “kommer i sitt eget namn”.
Var och en av oss orienterar fram i livet utgående från det som ger oss “värde”. Vi är ständigt ute för att höja-, bevara- och skydda vårt värde. “Världen”, är i bibeln ett system och en auktoritet som ständigt definierar för människor vad som är “värdefullt”. Ofta bygger den på allt som synligt kan gillas och beundras. Genom det vi synligt kan visa upp. 

Responsen av detta ger oss då endera tillfredställelse (höjning av värdet) eller besvikelse (värdesänkning). Det handlar om dom miljontals sätt att skapa beundran och framgång. Att bli emottagen av människor. 
Detta är orsaken till att vi oftast presenterar oss själva med namn + titel/roll som ger oss mest värde dvs ofta ett yrke eller merit. Detta ser vi även i medias sätt att presentera en person.
Jesus var under sin tid på jorden den “siste Adam”. Han var även 100% återupprättad människa. Detta därför att Han var den enda som levde 100% beroende av- och överlåten åt Gud. Han var den enda “hela” människan som levt. Den enda som inte tog emot ära av människor.
Jesus var mätt på Faderns kärlek. Innan Jesus började sin tjänst blev han döpt. I det ögonblicket bekräftade Fadern: “detta är min älskade son…”
Vi lyfter ofta fram i världen framgångsrika männikor som tror på Jesus. Tyvärr beundrar vi ofta möjligheten av just den kombinationen. Inte så ofts den kombinationen dör någon tjänar Jesus i t.ex. en osynlig mindre betald jobb. 
Paulus räknade upp sin otroliga karriär i Fil. 3: och jämförde det med att känna Jesus. Då blev det karriären en förlust- ja t.o.m. avskräde (gr. Ordet betyder “dynga”), i jämförelse med att känna Jesus. 
Vi drar oss ofta till kombinationen att få vara framgångsrik i världen och samtidigt ha det bästa av Jesus. En svår kombination ifall strävan är att försöka bli rik och samtidigt följa Jesus. Även en svår, eller rättare sagt omöjlig sak att bli beundrad av världen och tillhöra Jesus. Jesus nämligen säger att världen kommer att hata oss för “Hans namns skull”. 

Svårigheten, ellet omöjligheten att tjäna två “herrar”, tog Jesus upp ganska tydligt i relationen Gud och Mammon o Matt. 6: . 
Ofta är Kristna in i depression pga misslyckanden att upprätthålla den kombinationen. Men sällan sörjer vi att vi inte längtat mest av att älska och tjäna Gud och vår nästa.
Kristendomen har redan länge präglats av “framgångsteologi” på ett helt annat plan- och sammanhang än vad vi föreställer oss. Egentligen är den främsta framgångsteologin varje “ursäkt” vi formar i vårt sinne för att berättiga att söka både det bästa av världen och av Jesus. Detta utan att märka hur vi missat Jesu uppmaning att söka “först” Gud rike. 
Därför präglas kristen tror idag så starkt av personifiering och namedropping. Av titlar, kändiskap och berömmelse. Istället för att beundra personer är vårt behov att följa människor som följer Kristus dvs har “mistat sina liv och funnit det”. Dom som blivit svaga för att bli starka. Dom som har fått mycket förlåtet och därför älskar mycket.
Kristendomens trovärdighet kommer aldrig att bli trovärdig, dvs göra Jesus synlig om vi försöker addera världens trovärdighet med Jesu förmåner. De representerar två helt olika riken med olika värden och lagbundenheter.
Det var därför Jesus sade att världen skall “förstå” och “tro” då den ser att vi har blivit älskade av Fadern på samma sätt som Han.
Jesus sökte den ära som kommer från Fadern. Äran att få vara älskad utan meriter, som Hans barn. Äran att fullborda Hans verk, inte sin egen agenda. Äran att bli stor genom tjänande, inte genom att bli tjänad osv. Detta sker inte automatiskt. Vi behöver “söka” det. Söka är ett val, en handling.

Betyder detta då att vi skall alla flytta till kloster? Förstås inte! Betyder detta att vi skall bli osynliga? Förstås inte! Även om det i vissa fall kunde vara bra.

Nej, det handlar inte om nån form av askes. Istället är det en fråga om källan som driver. Det handlar om skillnade att bli driven mer av det vi ser eller det som sker i bönekamnaren. Den främsta kallelsen är att lära känna Jesus och det som drev Honom. Att även lära oss följa Honom in i den relation i stillhet där Faderns inflytande formar oss. Vart detta sedan leder oss som Hans tjänare kan se ut nästan hursom helst och varsomhelst.

Vi har lättare att beundra människor än Jesus, trots att ingen annan har varit mer människa än Han.

Pappa och barn

Dom flesta av oss har svårt att uppleva Guds frid, närvaro och kraft i sina liv. Vi tänker ofta att den största orsaken är vår “ovärdighet”, då det största hindret i själva verket är just behovet att vara värdig, dvs vår egenrättfärdighet. Egenrättfärdighet är motsatsen och motståndaren till nåden. Värdighet är motsatsen till barnaskap. All verklig mognad i tron handlar om att nåden går djupare och värdigheten ger vika.
1 Se, vilken kärlek Fadern har skänkt oss: att vi får kallas Guds barn, och det är vi också. Världen känner oss inte, därför att den inte har lärt känna honom.
2 Mina älskade, vi är nu Guds barn, och vad vi skall bli är ännu inte uppenbarat. Men vi vet att när han uppenbaras, kommer vi att bli lika honom, ty då får vi se honom sådan han är. 
3 Och var och en som har detta hopp till honom renar sig, liksom han är ren“. (1 Joh. 3:1-3)
Jesu gåva till oss är väldigt ofta “för bra för att vara sant”. Vi har helt enkelt en så stark längtan inom oss att vara präktiga, dvs egenrättfärdiga. Denna längtan inom oss är så stark att Paulus i slutet av sitt liv i Fil. 3: talar och hur han inte ännu nått det, men “sträcker sig emot det”, dvs “att bli funnen i Kristus” och detta “inte med min egenrättfärdighet”.
Vi människor kämpar ofta med diverse beroenden och problem. Vi sätter vårt fokus på dem, kämpar o strider för att bli kvitt dem. Vi t.o.m. ber ibland länge “Herre gör mig fri”. När det då inte händer något eller vi då inte lyckas förändras, så drar vi på oss skammen, ovärdigheten och drar oss undan. Vi känner att allt det andra i tron är utestängd för oss så länge vi inte förändras.
Dom flesta kristna saknar grundläggande frigörande insikt och erfarenhet av barnaskapet. Insikten som Johannes ovan beskriver dvs.”att vi får kallas Guds barn, och det är vi också“. Vi skrev inte under ett arbetsavtal när vi tog emot Jesus. Vi tog emot en gåva. Den största. Vi fick redan nu Jesu fullkomlighet dvs fullkomligt tillträde till Gud som barn. Utan präktighetstest eller moraliska värdighetskrav. Nåden ger inte rum åt förtjänst. De är varandras motpoler. Såpass allvarligt är det att de stöter bort varann.

Varje försök till att vara “värdig” Guds barn gör att vi missar den erfarenheten och det som det för med sig. Det är som om någon står bakom dörren med en stor gåva och vi vägrar ta emot den om vi inte får betala för den och givaren vägrar ge den ifall vi kräver att få betala för den. Då blir vi där utan den gåvan. Så fungerar evangeliet. Den kan bara tas emot av nåd och genom tron. Alla andra vägar skymmer identiteten och binder oss till ett liv i egen kraft.



“Och var och en som har detta hopp till Honom han renar sig, liksom Han är ren”. Utgångsläget är alltså INTE: ” den som vill ha detta hopp han renar sig”. Utan den som “HAR detta hopp”.

Mer än något skall vi söka vissheten om VEM vi är i Kristus. Vi både är och har det som är för den egenrättfärdige “för bra för att vara sant”, men ändå är det. Tillämpningen av Påskens budskap började på allvar på Ti.
Har dock förstått från ordet och av egen erfarenhet att detta inte är något som vi enbart läser, inser och fixar. Nej, det verkar som att vi behöver gå vägen till slut med att försöka själv. Vid ändan av den vägen blir vi mottagliga för Evangeliet, för nåden. Så på sätt och vis är “lagiskhet” en “naturlig” och ofrånkomlig väg för oss i vår mognad.

Det bästa med detta är att vi under hela vägen ÄR redan Guds barn. Ju mer vi inser detta ju mer märker vi att vi förändras. Ibland utan att vi ens märker att något “lämnat bort”. Istället har något kommit istället. När vi inser vem vi är innan vi förändrats eller förtjänat det, börjar vi förändras till det vi redan är. För bra för att vara sant? Jo, men ändå är det sant!
Vi behöver inte vara rädda att bli övergivna pga vår ofullkomighet. Istället kan vi vara “rädda” för att missa det vi redan fått, det vi redan är, pga vår envishet att vara präktig inför Gud o människor.
Skammen och upplevelsen att ständigt vara i underkant för att “äga rätten till barnaskap”, är ett av dom stora orsakerna till att vi ser så lite av Guds kraft. Så länge vi söker förändring utgående från förtjänst, så länge binds vi hårdare fast vid det som vi vill bli fria ifrån.
Vi gör relationen med Gud till en ständig domstol trots att Han redan förklarat oss rättfärdiga i sin Son. Varje gång vi drar över oss domen att inte “vara värdiga”, varje gång ignorerar vi Hans svar dvs. “Min nåd är dej nog”.
Personligen tror jag det är därför Gud valde som sina budbärare dom som var dom mest oförutsägbara. Han valde dom som “ingenting var”. I vår syndiga natur ligger en stark strävan att vara “någon” utan Honom, eller att “vara som Gud”, men utan Gud. Denna strävan inom oss försvinner inte men om vi håller oss till Kristus så kommer den att minska. Om vi går med på att vara ingenting inför människor för att bli någon i Kristus.
Vi vill så gärna ha frukten av ett gudomligt liv, men vi vill inte gå vägen dit som innebär att vi förminskas och Han blir större.

Med världens glasögon är detta en alldeles för stor förlust, ja t.o.m. dårskap, och att kasta bort “sitt” liv.

Exakt! Men det är bara halva sanningen:

Den som finner sitt liv skall mista det, och den som mister sitt liv för min skull skall finna det” (Matt. 10:39)

Hengelliset keskoset

Hengellinen “keskolaisuus” ei suoranaisesti ole mikään raamatun termi mutta siellä on nähtävissä se mistä nyt aion kirjoittaa.

Tämä teksti on hyvinkin kokemusperäinen. Olen kaikkina näinä vuosina tuottanut paljon hengellisiä keskoskokemuksia mutta myös saanut kokea sen kun “on aika”. Mitä tarkoitan tällä?
Raamatussa on monta jaetta jossa Jumala “ilmoitti” jotakin mutta sen oli tarkoitus tulla ilmi vasta “kun aika on”. Miksi ilmoitus annetaan joskus niin hyvissä ajoin ja miksi sitä tulee odottaa.

Syy on se että Jumala on aina ensin “kuka” ja vasta sitten “mitä”. Hän myös näkee kaiken lopusta käsin tai sekä alun että lopun samanaikaisesti. Itse koen että Hän myös meidän kohdalla näkee olennaisemmaksi kasvaa siksi “kuka” olemme, ennenkuin ryntäämme tekemään sen “mitä” näemme.

Aina tuo kysymys ei myöskään ole vain miten vaan joskus enemmän “kenen kanssa?”

Meillä on sanassa monta esimerkkiä henkilöistä joiden elämään tuli Jumalan ilmoitus tai kutsu ja jotka ryntäsivät liian nopeasti. Mooses näki kansansa ahdingon ja ryntäsi auttamaan, ehti tappaa ihmisen ja pakeni sitten pitkäksi aikaa erämaahan. Pietari oli tulta ja tappuraa sen ilmoituksen takia minkä oli saanut Jumalalta Jeesuksen suhteen. Hänkin ehti ryntäillä hetken, uskoen vahvasti omaan uskoonsa. Sitten hän kielsi Jeesuksen. Pietarille oli ilmoitettu sekä ilmoitus Kristuksesta mutta myös lankeemus.

Hengellinen keskos kokemus on siitä erityinen että sitä ohjaa usein mekaaninen johdonmukaisuus tai eräänlainen ihmisviisauteen perustuva johdonmukaisuus uskon suhteen ja kiireellä. Eli tyyliin opitaan Jumalan valtakunnan “periaatteita” ja vedetään sitten oma järjellinen johtopäätös: “koska olen saanut nähdä ja ymmärtää tämän niin minun täytyy tehdä asialle jotakin ja ainoa looginen asia on tämä, ja kun teen sen niin siitä seuraa tämä josta seuraa tuo ja sitten …”.

Tyypillistä hengelliselle keskosille on myös se, että ajatellaan että “jos ei kukaan muu tajua tätä juttua niin teen sen yksin”. Pietarikin sanoi: “vaikka kaikki muut hylkäisivät niin minä en. Menen vaikka kuolemaan ..”. Me ihmiset olemme usein tällaisia kun näemme tarpeen emmekä saa ketään mukaamme, tai toimimaan mielestämme tarpeeksi nopeasti.

Tämä on ehkä se olennaisin odottamisen syy. Eli ei ole koskaan tarkoitettu että kannamme ilmoituksen yksin, vaan yhdessä. “Kukin sen voiman määrän mukaan mikä kullekin osalle on annettu” (Ef. 4:11-16).

Ilmoitus ei myöskään tule vain yhdeltä, vaikka se aluksi voi siltä vaikuttaa. Ilmoituksen “tälle ajalle” ja “tälle kansalle” on aina ilmoituksen summa jota ei yksi henkilö koskaan saa yksin. Vaikkakin se yksi saa sen Herralta ei se ole heti valmis eteenpäin vietäväksi vaikka se saisikin aikaan muutosta. Ilmoitus Jumalalta on tarkoitus tehdä Kristus näkyväksi. Maan päällä Häntä edustaa ruumis ja sen “yhtä oleminen” (Joh. 17:), siis ensin Kristuksen kanssa ja sitten toistemme kanssa. Se on se mikä saa aikaan sen että “maailma uskoo”, ja “maailma ymmärtää”. Eli että meistä näkyy Jumalan työ, ei meidän työ Jumalan puolesta. Siitähän Jeesuksin todisti, eli että Hänen tekonsa eivät olleet Hänen. Paavalikin sanoi että on tehnyt enemmän työtä kuin kukaan muu mutta lisäsi, “en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo …”

Hengellinen johtajuus kulkee hyvin usein käsi kädessä hengellisen keskolaisuuden kanssa. Ja se ei oikeastaan ole ongelma vaan on ihan normaalia kasvamista. Ongelmaksi se tulee siksi että me haluamme ylläpitää uskottavuutta jossa emme tee virheitä emmekä tarvitse ketään korjaamaan meitä. Silloin putoaa korkeammalta kuin on tarpeen. Silloin epäonnistumisen häpeästä tulee painavampi kuin itse epäonnistuminen.

Pietarin asenne oli ikään kuin “teen vaikka yksin jos on pakko, jos ei kukaan muu tajua”. Tämän asenteen kanssa olen myös itse kamppaillut. Tämän asenteen omaavat ohittavat yleensä sen että “mitä”, kuka”, “milloin” ja “miten” kuuluvat yhteen. Hengellisessä johtajuudessa on olennaista kasvaa yhdessä tarpeeksi kauan vanhempien johtajien kanssa. Tämä juuri siksi että “mitä”, “miten” ja “milloin” löytävät toisensa. Hyvin usein kuitenkin “ilmoitus”ja lahja löytävät toisensa ja “juoksevat”.  Siitä syntyy paljon ääntä ja liikettä mutta ei pysyvää hedelmää suhteessa liikkeen määrään. Lopulta “usko” ja “voiman määrä” ei kestä kuorman painoa”.

Hengellinen keskoslaisuus näkee usein hengellisen vanhemmuuden tarpeettomaksi siksi että “omistaa ilmoituksen” jota mielestään ei näe kenelläkään muulla eikä siksi näe mitä tarvitsee. Uskon kyllä että kullekin sukupolvelle annetaan sitä aika varten tarkoitettu ilmoitus. Se ei kuitenkaan ole mikään uusi, sanasta irtoitettu tai siihen lisätty ilmoitus, vaan sanasta lähtöisin oleva. Vanhemmuuteen kuuluu mm tehtävä arvioida ja koetella. Ei ainoastaan sanan pitävyys vaan myös sovellutus. Vanhemmuuden tehtävä on varustaa ilmoitus Jumalan suojalla. Syy on mm se että muuten aliarvioimme suuren ilmoituksen takia sisällämme olevan “vihollisen”, eli lihan. Se ei ole ainoastaan altis maailman moraalittomuudelle, vaan myös hengelliselle ylimielisyydelle, eli esim. tuo “teen vaikka yksin jos ei kukaan muu”. Tai “kaikki vanha on jälkeen jäänyttä”. Osa voikin olla sitä koska se on sopeutunut pelkoon, mutta ei kaikki. Osa odottaa ollakseen valmiina kun seuraava sukupolvi nostetaan esiin. Heidän täytyy vain löytää toisensa.

Hengellinen keskonen ei ole “väärä kuva” vaan se on vaillinainen. Siitä puuttuu muita olennaisia osia. Se on lähtenyt oikean asian kanssa liian nopeasti liikkeelle.

Seurakunnan tämänhetkinen hengellinen turhautumisen on otollinen maaperä hengelliselle keskoslaisuudelle. Turhautuminen oli myös raamatun esimerkeissä se tila missä tätä ilmeni.

Minun elämässäni ja palvelutehtävässäni on ollut paljon tätä. Olen myös kokenut siitä seuraavan “erämaan” ja epäilyksen siitä että “kuulinko sittenkin väärin” tai “oliko kaikki vain oman mieleni tuotosta.

Tänään tiedän että ei ollut. Erämaasta tulee joskus turhankin pitkä siksi että siinä missä hengellinen keskolaisuus ryntää niin toisaalla hengellinen vanhemmuus on usein sopeutunut erämaahan tavalla jossa ei odota enää muuta. Vanhempi sukupolvi on luovuttanut. Se ei enää odota Jumalalta enempää kuin mitä on tähän asti kokenut. Se on oppinut riskittömän ja konfliktivapaan uskon elämäntavan.

Osasta tästä vanhemmasta sukupolvesta on tullut omien pettymystensä vankeja ja katsoo palavaa nuorta sukupolvea ajatellen: “kyllä se menee ohi. Niin meni minullakin”. Väärin, väärin ja taas väärin!!

Tämä asenne itsessään myös luo puitteet sille että vanhemmuus ei toteudu ja jokaisen uuden palava sukupolven väliltä puuttuu vanhemmuus. Viimeksi pari päivää sitten joukko nuoria aikuisia sanoi että “hengellisiä vanhempia ei löydy mistään”. Isien sydämet täytyy kääntyä lasten puoleen! Se on Jumalan malli kasvattaa seuraavan sukupolven paimenet (2 Tim. 3:10-17). Jos tämä toisi niin jokaista epäonnistumista ei tarvitsisi kokea , tai ei ainakaan siten että sen kokeneet jäävät yksin ja vetäytyvät joko liian pitkäksi aikaa tai kokonaan.

Pitkään on tapahtunut sitä että vanhemmat paimenet siis tavallaan ovat ajaneet nuoremman sukupolven siihen erämaahan johon itse ovat juuttuneet, ja ovat jättäneet heidät yksin. Tästä on tehtävä parannus!

Jumala ei kadu lahjojaan ja kutsumustaan. Me voimme kyllä hylätä ne ja sukupolvia voi “pudota välistä” siksi että me luovutamme täysin väärästä syystä.

Kukin koetelkoon tämän kirjoittamani ja sen mitä lopuksi sanon.

Uskon että nyt on se aika kun vanhemmat paimenet lopettavat “mitä minä sanoin” asenteen, tulevat alas katsomoistaan ja ulos erämaastaan johon pakenivat oman keskoskautensa jälkeen.

Jeesuksen sanat Pietarille koskevat teitäkin: “Mutta kun palaat, vahvista veljiäsi”.

Keskolaisuus on osittain kasvamiseen kuuluva asia, eli se ei ole katastroofi. Osittain se on väistämätön kokemus kaikessa uskossa kasvamisessa. Toisaalta se on myös Kristuksen ruumiissa tänään vakava oire hengellisen vanhemmuuden puutteesta.

Liian moni on jäänyt erämaahansa ja liian moni ajetaan sinne “mitä minä sanoin sanat raikuen”. Jos uskomme ja oikeassa olemisemme elää muitten virheiden varassa on meidän syytä olla huolissaan omasta hengellisestä tilastamme. Jos oma maineemme on tärkeämpi kuin “veljien vahvistaminen”, niin olemme enemmän eksyksissä kuin ne joita osoittelemme sormella. Itse olen saanut kokea tämän erämaan ja edelleen oikeassa olijoita riittää.

Jumala ei kadu lahjojaan ja kutsumustaan. Ei minun, eikä sinun kohdallasi. Kristuksen ruumis ei ole jaettu! Olemme saman ruumiin jäseniä! Olemme toistemme jäseniä! Kaikki Jeesuksesta riippuvaisia, ilman mitään muuta syytä kerskata kuin Hän!

Ehkä se on syy miksi Jumala aina vaikutti raamatussa valitsevan ne jotka olivat menettäneet uskottavuutensa ihmisten silmissä?

Nyt on aika “palata ja vahvistaa veljiä!”

Create a free website or blog at WordPress.com.

Up ↑