Search

Matti Aspvik

Uskottavaa uskoa etsimässä. På jakt efter en trovärdig tro.

Jesus och ångesten

I want to break free

En ökning av ohälsa och öppenhet

Det är ingen tvekan om att ångest, depression och mången annan psykisk ohälsa har ökat. I en HS artikel nyligen sades det att det ökat speciellt hos unga män. Har märkt detta även i mitt arbete. Överlag har jag lagt märke till hur vanligt det är att speciellt unga vuxna ofta lider av ångest till den grad att man behöver hjälp av olika slag.

Själv står jag heller inte och ropar utanför båten eftersom jag de senaste ca. 10 åren lidit från och till av rätt svår depression. Inte heller jag har klarat mej utan hjälp och fortfarande tar jag emot det på olika sätt, både sporadiskt och regelbundet.

Stigmat av att “köra i väggen” eller vara “psykiskt sjuk” finns fortfarande, men är kanske inte så tung att bära som förut. Det brukar ju vara tillräckligt med själva ohälsan men stigmat kan ibland vara en stor tilläggsbörda. Tror att stigmat lättat dels pga att öppenheten ökat och att vi ser att det kan drabba vem som helst. Överlag tror jag på att vi alla längtar efter ett mera genomskinligt samhälle och mindre präktigt samhälle. Tror faktikst att präktigheten på alla plan och trosvarianter är något av en förbannelse för oss.  Det är tungt att behöva bära på den präktiga masken.

Det finns ingen människogrupp som inte kan drabbas av psykisk ohälsa och orsakerna är otroligt många. Vi är helt enkelt begränsade som människor, och ibland går det över gränsen och då blir blir det symptom. Att försöka vara för stark för länge, gör att vi tar stryk både psykikst och fysiskt. Ibland pga av egna val, ibland pga andras, ibland av orsaker som är en kombination eller bara biologiska. I min värld räknar jag också med det andliga. Om vi drabbas är vi inte sämre eller konstigare för det, även om vi pga det kan börja fungera sämre och kanske i andras ögon, speciellt hos dom präktiga, kan verka bete oss konstigt.

Social media med alla dess diskussionsgrupper har delvis öppnat flere möjligheter att ta del av människors erfarenheter, och det hjälper att veta att man inte är ensam. Samtidigt har vi skapat ett paradis för skvallertaskor som gärna kommer med sina “vad var det jag sa”. Dessa hittar vi både bland dem som säger “se, jag sade ju vad tron orsakar”, eller andra vägen där man förandligar eller demoniserar allt. Så är det ju även väldigt vanligt med egenhändiga google diagnoser som kan leda till rädsla och ångest. Överlag tror jag att internet har många negativa effekter när det gäller psykisk ohälsa.

Att både unga och vuxna mår dåligt bevittnar jag varje dag och känner mej ofta hjälplös i den roll jag har. Det är en ganska ny roll där jag under ett antal år jobbat utanför församlingsstrukturen där jag varit många år verksam. Ett mycket hälsosamt nytt perspektiv. Jag samarbetar ofta med dom andra aktörerna inom sociala sektorn och många upplever samma som jag dvs. det är för mycket, för många, för svåra saker och för lite verktyg och resurser att ordentligt ta itu med det.

Att skapa förutsättningar för hopp och små steg

Jag tror att hopp behöver rätta omständigheter för att kunna förmedlas. Jag ser ibland “mirakel” där saker som varit omöjliga vänder om, som att nån som avbrutit sin utbildning 7 gånger får examen, arbete, relationer … man blir bara glad! Det är många saker jag kunde berätta om men som jag förstås inte får. Nyckeln har dock i dom flesta fallen av förändring berott på att det skapats förutsättningar för att förmedla hopp så att man inte ger upp. Det handlar bl.a. om tillräckligt långa stödjande och hoppingivande relationer, genomskinlighet, igenkännande (samaistuminen), att vandra bredvid och att bry sig, men också vara tydlig med allvaret. Även män förgås och ger upp utan kärlek då man misslyckats tillräckligt många gånger. Med detta menar jag inte att männen är starkare än kvinnor. Enbart att jag upplever tröskeln att prata om det svåra är högre för män än för kvinnor och fasaden av styrka män emellan hålls uppe längre. Så på så sätt tror jag män är svagare än kvinnor.

Det handlar om att skapa förutsättningar till att ta tillräckligt små steg åt rätt håll. Det är just sådana miljöer och relationer där dessa steg kan skapas som behövs. Vi har ett väldigt bra socialsystem men det kan oftast inte ersätta relationer som bygger på gemenskap, genomskinlighet och delaktighet. Vårt sociala sytem är inte heller allvetande och är inte tänkt att besvara människans existensiella frågor som enbart kan “tros”.

Detta är ett ämne som jag skulle gärna skriva om, och inte enbart då det gäller mitt  arbete utan jag skulle även önska att församlingar kunde tillräckligt seriöst sträva att leva så. Det skulle dessvärre “kosta” ganska mycket vad gäller nytt sätta att tänka både vad gäller gemenskap och ledarskap. Ett pris som visat sig vara för hög för många runt om i världen men även visat sig vara värt att betala där man gått in för det. Tillbaka till den lilla gemenskapen där man delar livet!

Hur förmedla tro och förändring

Frågan om “hur” vi skall hjälpa en människa i att tro har upptagit ganska mycket av mina funderingar och skrivande. Även om jag nu haft en ca 6 mån paus med ca 6 mån paus med bloggandet. Detta är ett ämne som jag upplever svår och som dels har kostat mig ganska många relationer då jag tidigare skrivit om detta. Har blivit “för liberal” för vissa och “för bibeltroende för andra”. Då jag dessutom inte vill identifiera mig med nån av de skyttegravar som dominerar diskussionen i “vissa ämnen”, så blir man ganska ensam, eller kanske väljer man att dra sig undan för man blir så trött på alla sönderskjutna debatter. De som sitter i sitt fack har svårt med människor som inte kan eller vill visa tydligt i vilket fack de hör.  Har inte sett nån god bestående frukt av det. Om vi sedan kämpar för det vi kallar heligt och oföränderligt eller det som vi anser borde nödvändigt förändras, så verkar det som om föraktet mot oliktänkande blivit mer tydligt. Då borde man ta time out.

En viktig sak för mej under dom senaste åren har varit att ta upp “hur” vi förmedlar tro och värderingar. Hur jag/vi egentligen förändras och varför.  Likaså hur vi skall se på andras fel och brister i detta. I detta finns både psykologiska och andliga lagbundenheter som inte dövändigtvis behöver vara antingen eller utan både och. Gud har satt naturliga gränser för människan, fysiska och psykiska, och överskrider man det som i bibeln kallas “ett mått av tro”, “för höga tankar om oss själva” eller behovet av vila och stillhet, så får det sypmtom. Allt är inte andligt och allt är inte enbart fysiskt eller psykiskt och dessa lever inte skilda liv i relation till varann. Men dethär är ju hur jag ser det och du kanske ser det annorlunda och gör ditt bästa att leva med det med ditt samvete. Den friheten skall vi ha.

Detta med “hur-” och “varför” förändras vi, har blivit viktigt, och detta inte minst pga av mina egna växtvärk, misslyckanden och hur detta bemötts av andra. Har stundvis kämpat med en väldigt negativ självbild som inte går att tro eller leva med och därför har jag behövt hjälp. I allt detta har jag även levt för länge under diverse press så att orket att klara press blivit sämre. Håller på att gå mot det bättre men är inte ännu framme där jag kunde vara. Nån på sidan om kan tycka att “det finns ju värre saker, skärp dej”, eller “du har orsakat detta själv”. Sant, men vi är alla olika och när det går över ens egen gräns så går det, även om samma sak kanske enbart gör en annan lite svettig.

Det positiva med att ha varit åsidosatt eller att ha dragit mej undan, har varit att uppleva sig vara på åhörar sidan, att sitta bland den publik som inte orkar kämpa och vara präktig eller tvärsäker längre. Det har varit ett igenkännande av egna vassa kanter men samtidigt även hur den speciellt bibeltroende gemenskapen och förkunnelsen fungerar som bäst och sämst. Den gemenskap där jag under ca 30 år känt mig hemma känns nu delvis främmande. Har aldrig riktigt varit rumsren i den med mina åsikter men ändå.

Det är viktigt för mig att lära mig se och förmedla att Jesus inte alltid är = hur dom kristna, jag och andra, tänker om oss själva och andra. Speciellt då det gäller svaghet och synd. Detta kunde behjälpas med genomskinlighet men ofta täcks den över med mera bibelord. detta är t.ex. inte alls lik Paulus sätt att bemöta människor. För honom var det t.ex. viktigt att bli “svag för de svaga”.

Likaså är det inte undra på att Jesus tog så hårt itu med den tidens präktiga ledare pga hur de “satte bördor på folk utan att lyfta ett finger för att hjälpa dem”. Men vi får inte glömma att det inom oss alla finns en strävan till präktighet och att vi därför ofta mår dåligt på olika sätt. Jag skyller inte på Jesus, eller på bibeltroende för hur jag mår, även om jag nog försökt det.

Det har varit dels en sorg att inse att så många relationer, både av vänskap och samarbete, inte längre finns, och dels en lättnad. Har insett hur mycket av min tro byggt mera på bekräftelse genom rätta svar och åsikter i rätt sammanhang, än tro och liv i en relation med Gud och dem jag är satt att älska och tjäna. Yttre bekräftelse leder en ofta vilse från ens verkliga kallelse för att den styrs av bekräftelse utifrån, inte inifrån. Vi försöker då bli “vem” genom det vi gör och den respons vi får, istället för att vi gör det som är viktigt utifrån vem vi “är” pga en inre bekräftelse som älskade utan förtjänst. Vi styrs lätt mer av synlighet och hörbarhet än genom att se människan och ställa oss bredvid som stöd. Tror bara Gud kan göra detta fullkomligt och näst bäst familj och vänner som blir kvar när det barkar åt skogen. Svåra upplevelser, men ack så värdefulla.

“Den mekaniska tron som måste ha svar på allt och fixa allt”

Vad har då detta med ämnet att göra? Jo på det sättet att vi lätt faller in i en mekanisk tro där vi försöker ändra andra människor med en schablon. Vi blir problemlösare i vår tro utan att vara medvandrare. Vi känner att vi inte kan vara trovärdiga ifall vi inte kan fixa allt eller har enkla svar på allt. Vi blir även mer upptagna med att definiera en rätt tro i vissa saker än att hjälpa människor att ta ens ett rätt steg åt rätt håll, att överhuvudtaget kunna vilja-, våga-, eller kunna tro på det grundläggande faktum att Jesus är den som man behöver för sitt liv och evigheten. Utan relation kan vi aldrig svara på frågan “varför skulle jag tro på Jesus, är det för att bli som ni?”

När den synligaste bilden vi ger är gräl och fingerpekande på social media så är det inte så konstigt att ingen vill bli som vi, och att vi skymmer bilden av Jesus som egentligen är den enda trovärdighet vi har. Likaså är det inte så konstigt då vi försöker prångla på människor svåra värderingar att omfatta som inte har nån kännedom om vem Jesus är eller Hans kärlek. Man försöker förändra människors sätt att tänka i saker som kan ses på ett sunt sätt enbart i en relation där man erfarit sig sedd, förstådd och älskad. Läs om hur Jesus mötte kvinnan som skulle bli stenad och märk vad som kom först. Läs om hur Paulus mötte gänget vid aeropagen innan han presenterade Evangeliet och hur han “blev svag för de svaga”. Jag tror vi måste inse äntligen att Finland inte är ett kristet land och att man inte kan tala till den som om den vore det eller kräva värderingar som hör ihop med det. Istället tror jag vi behöver “leva” det och inevstera i relationer och ett delat liv uppåt, utåt och inåt.

Jesus sade “kom till mej alla som bär på tunga bördor så skall jag ge er vila”. Idag tycks det bli allt vanligare att påpeka om omöjliga bördor, eller lägga på omöjliga bördor som man måste först ta itu med eller ha rätt åsikt om innan detta “kom till Jesus” kan ens bli möjligt. Är av den åsikten att bibeltroende kristna ofta är den största injektionssprutan mot Jesus då det så lätt blir sanning utan kärlek. Likaså i andra diket då man presenterar ett sådant “evangelium” där man talar om “Faderns kärlek”, men utan Jesus. Det blir en kärlek utan sanning. Båda leder fel.

I allt detta ingår även ett kommuniationsdilemma som handlar om att man använder bibliska uttryck som “synd”, “gör bättring”, “omvänd dig”, “förtappelse” etc, som inte ens dom i tron bevandrade riktigt vet vad dessa ord innebär, för att inte tala om hur det skall omsättas i livet. Man förmanar med ord om vilka den enda förståelsen man får är att “det är nåt fel på mig och om jag inte skärper mig så kommer det att sluta illa“. Lättare blir det inte av att den som ropar “gör bättring” gör det ansikslöst (profilbild räknas inte) från avstånd. Det blir bara fel! Alla människor är olika, i ålder och mognad, med olika bagage och olika “första-” och “nästa steg”. Vi måste stanna upp, lyssna in, bjuda in, vara genomskinliga och igenkännande,  innan vi öppnar munnen. Ibland och ganska ofta är det inte det andliga och de tuffa “sanningarna” det första vi skall ställa fram. Vi har ofta så brådska att “göra mål” att vi skjuter enbart “straffskott” när folk inte ens förstått vad spelet är, att det är igång, och vad som är syftet med det.

Allt i den kristna tron blir fel om man inte går med “relation först”, med “kom till mej” först. För boktavstroende blev t.o.m. Jesus alldeles för frisläppt och liberal, då Han “äter med syndare” och inte höll deras religiösa regler.

Just därför blir allt detta så oerhört fel och ofruktbart då detta landar i social media. Den kan inte skapa den relation och tillit som behövs. Den relation som Jesus byggde med dem som inte vågade, ville eller kunde tro. Med dem som den tidens präktiga och fromma inte ville äta med, kännas vid eller som de helst ville stena. De verkade ha samma assosiationsrädsla som vi idag har speciellt på FB då fel åsikt i en sak gör att vi inte kan “gilla” något hos den personen för att inte verka vara av samma åsikt med den personen, eller inte vill på samma sätt ta ställning på FB. Detta bevisar hur svag vår tro egentligen är och hur fel vi tror då det gäller synen på egna och andras brister och hur de kan ändras.

Vi kan inte sätta en schablon på andra människor, en schablon som är en kopia av vår egen väg, förståelse, erfarenhet, vårt misslyckande, vår framgång, våra rädslor, vårt mått av tro och kraft etc. För att inte tala om att vi demoniserar det som inte är det eller psykologiserar det som inte är det och föraktar dem som enligt oss bygger för mycket sin världsbild på det ena och försummar det andra. Hur kan vi vara säker att vi är i balans? Hur många har vi sett förändras bestående i sin kamp med ångest och varför?

Det är skrämmande med tvärsäker tro från en enda utsikstplats. Speciellt då det gäller att bedöma andras värde, tro och inre tillstånd. Att vi tror oss kunna veta en annan människas inre och vad de borde göra för att fixa det som vi anser vara deras problem. Det förutom högmod även “våld” enligt mej! Andlig och psykisk. Ingen skillnad om vi är troende eller inte. Bibeltroende , liberal, agnostiker, ateist, …  ingen skillnad. Alla kan vara tvärsäkra högmodiga “troende” i sin sak. Samtidigt som vi alla tidvis upplever livet och sinnestillståndet som en skör tråd, så lägger vi tid på att vara tvärsäkra på andras liv och äkthet. Detta märks bl.a. i hur vi ger “namn” eller “fackrubriker” åt varann, Namn som konservativ och liberal blir intressanta när man tar tid att mötas på riktigt. Stämplarna kan hastigt byta som i vissa ämnen då vi går utanför våra favoritämnen.

Överlag så tror jag vi behöver se att det oftats finns en smärta, ett levt liv, bakom varje övertygelse vi omfattat. Smärtans utsikstplats är inte alltid så vid även om den är oerhört nödvändig för att förstå nåd.

Oberoende hurudan “tro” vi har så visar det enligt mej sin svaghet i just att den hämtar sin styrka genom att sätta mycket fokus på hur saker inte skall vara istället för att leva ut det i sitt liv och söka den frukt man vill se. Vad drivs ens tro och värderingar av om det enda eller främsta man sätter tid på är att bevisa nån anna ha fel? Obs!, jag säger “enda”. förstås skall vi jobba för att försvara och kämpa för det vi anser viktigt.

Det finns så mycket psykist illamående idag. Överallt där människor är. Vår upptagenhet av att bevisa någon fel gör oss väldigt närblinda och därför skenheliga i denna fråga. Vi vill så stärka våra likasinnades position att vi inte ser att vi ibland skulle behöva sätta all energi på att vara tysta och städa först upp det egna huset innan vi delar ut hygienpass åt andra. Många bibeltroende t.ex. pekar finger på homosexuella och detta utan relation till dem. Vi sätter inlärda schabloner på dem och glömmer att även de är olika liksom vi. Det finns 6 verser i bibeln som talar direkt om homosexualitet, men massa verser om pengar, bitterhet, lögn, oförsonlighet, mammon, avund, otukt osv osv, och allt detta är vardag bland dem som sitter i kyrkbänkarna. Många påstår att accepterande av homosexualitet är tecken på det största förfallet i kyrka och samhälle. Skulle nog vilja påstå att det är den självupptagna livstilen, som dessutom format församlingar att serva problem som kommer av den livsstilen. Kanske just därför är många så ivriga att peka på den “synd” som minst berör dem själva. Skenheligt? Absolut?

Samtidigt då det bland fingerpekare finns giriga, porrberoende, frossare, skvallrare och storkonsumenter av nöjen och njutningar etc, som anser sig tjäna Gud då de kämpar för att bevara de kristna värderingarna i vårt samhälle i vissa självvalda saker som minst berör dem själva. Även detta tog Jesus hårt itu med hos den tidens präktiga ledare som gjorde det yttre rent “för att bli sedda av människor”,  men inuti var något annat. Det hjälper t.ex. inte att vi kallar penningfixering och egendomssamlande för “välsignelser”.

Att kämpa för att införa och bevara kristna värderingar som gällande i samhället anser jag vara alldelses för sent, eller kanske rättare sagt så är metoden och ordningsföljden fel och det därför inte kommer att bära frukt. Enbart konflikt. Mång atyck nöja sig bara det “skapar motstånd”. Även här tror jag på relation framom lagstiftning,  protest och kampanj.  Detta av orsakerna jag skildrat tidigare dvs att vi går fel väg i hur tro och värderingar förmedlas samt inte ställer frågan “varför skulle de vilja lyssna och varför skulle de vilja tro när de ser och hör oss?” Bara Gud kan övertyga en människa om synd på ett sätt att leder till Jesus. Personligen tror jag att kärlek i handling är nyckeln till att man vill höra sanningen.

Hur månne en ensam vilsen och ångesfylld människa känner sig i den osynliga och tysta publiken som följer med debatterna? Hur skulle Jesus nå dagens människa? Skulle Han använda social media? Tror inte! Varför? Jo, för att det fortfarande inte kan ersätta relation. Under sin tid undvek han så långt det gick, all form av massrörelser. Han försökte ofta fly massorna och förbjöd vissa att berätta vad de varit med om. Han “drog sig undan med sina lärjungar” och investerade av dom 3 verksamma åren största delen av tiden på dem. Tror att han främst skulle göra samma sak idag ifall han kommit till jorden under vår tid. Att investera i relationer i den lilla gemenskapen. Att livet multipliceras och orsak etableras före verkan.

Att bli avklädd präktigheten

Det fanns en och annan trauma bland de 12 han valde. Det var sannerligen inget dreamteam han hade plockat ihop, liksom inte heller Israles folk som Gud valde att verka inom och genom. Deras lärjungaskola slutade heller inte så värst präktigt, men den slutade som den skulle sluta. Det var just präktigheten som skulle dö innan de kunde gå vidare. Det var den egna trovärdigheten som skulle kläs av och ersättas av Jesu trovärdighet. Jesu ord till Petrus om tiden efter att han hade nekat honom offentligen var: “men när du återvänt, styrk dina bröder”. Det var inte kunskapen om Jesus, erfarenheten av under och tecken eller kraften som gjorde dem färdiga för det uppdrag de hade framför sig. Det var erfarenheten av nåden. Kraften de fick var att förmedla den.

De behövde två saker. De behövde tömmas från sin tro på sin egen tro, bli svaga inför sig själv och andra, förlora sin egen trovärdighet, och fyllas med Guds Ande för att vittna om Jesu kärlek och trovärdighet. Före var de sina egna vittnen med egen agenda (typ “vem skulle bli störst i Guds Rike”), nu skulle de bli Hans vittnen och bli tjänare för att bli störst. Denhär vägen behöver vi alla gå på något sätt och Gud använder ingen schablon för att fostra oss i detta. Därför kan vi inte ens här sätta vår egen schablon på någon annan.  Annars förmedlar vi inte hoppet i Kristus utan enbart hoppet som bygger på att förmedla vår schablon av tron.  Det är därför som jag ser på oro på kombinationen tro och psykisk ohälsa eller svaghet överlag. Där om någonstans så kommer det så starkt fram hur viktigt det är att först bli sedd och älskad av den Jesus Han på riktigt är. Därför sade Jesus att bl.a. horor skulle komma före in i Guds rike än den tidens präktiga frommisar. Det är faktiskt gott och tryggt att komma till Jesus. Han är inte chockad över vårt tillstånd, pekar inte finger och har inga falska förväntningar gällande oss. Han kände oss innan vi fanns och såg vårt liv från början till slut. Det finns en väg med Honom där vi inte behöver vara rädda.

Ångesten som ursäkt och slagträ

I allt detta finns det en baksida. Som jag sade så anser jag att alla är “troende” i sin tro (kristen eller inte) och kan bli tvärsäkra och mekaniska i den gentemot sig själv och andra. I detta har ångesten blivit även en ursäkt och ett slagträ mot den andres tro. Så fort man på nåt sätt ser kristen tro och ångest i samma rum så blir kristen tro boven. Som jag beskrev, hoppeligen tydligt nog ovan, så kan den definitivt vara det i människans händer. Men nu talar jag inte om det.

Ångest har blivit en mätare för sk “sund,- eller osund tro”. Där det inte finns tro men bara ångest så räknar man med en massa olika möjliga orsaker till ångesten, men så fort tron finns med i bilden så måste boven vara just tron. Det osunda har liksom börjat mätas med graden av ångest det skapar. Att man dessutom använder ordet ångest för det mesta som känns obekvämt utan att desto mera fundera på vad ångest egentligen är, gör inte saken lättare. Är inte säker att jag heller vet egentligen vad det är, annat än den ångest jag själv kämpar med. Den har en massa synonymer verkar det som, och alla används hejvilt för att beskriva hur man upplever något man hör eller ser som relaterar med tron.

Vi lever i en tid då det är vanligt att offentligt skylla på kristna som hårda , dömande, gammalmodiga, intoleranta, -fobiska, grymma etc, och detta pga vad de tror på. Man behöver alltså inte ens mera tillhöra dem som skriker på FB om andras samma “synder” stup i ett. Det räcker med att man säger sig tro på Bibeln, på att äktenskapet är mellan en man och en kvinna osv. Man behöver inte ropa ut det åt någon, kräva samma tro av någon, men ofta hamnar man ändå ut för att någon måste få veta ens ståndpunkt i frågan. Det blir liksom mätaren huruvida man kan tolereras eller inte. Huruvida man är kärleksfull och för jämnlikhet. Tror att många inte vill att någon skall ställa den frågan och än mindre svara på den. Detta inte enbart för att man kanske är rädd att svara, utan man är så trött på den sönderskjutna debatten och att det blivit omöjligt att diskutera det väsentliga utan att ta ståndpunkt i frågan.

Jesus, öm och och obekväm, mjuk och hård.

Och hur är det med Jesus och ångesten? Är hans ord ångestskapande? Blev människor oroliga, bedrövade eller illa till mods när de hörde,- eller mötte Honom? Visst! De flesta faktikst lämnade Honom till slut. Speciellt dom präktiga och de som ville tro på sina egna villkor. De som ville ha förändring utförd av Honom men inte ville bli som Han. Vi kan t.ex. läsa om hur en hel del människor lämnade honom pga ett “hårt tal”. Vi ser vissa gå ifrån honom bedrövade efter att ha fått svar på sin fråga. Vi kan läsa om förtvivlade frågor av lärjungarna när han visar hur svårt det är för en rik att komma in i Guds rike. Vi ser hur Jesus sätt och vis sänker ribban för äktenskapsbrott, och höjer ribban hur vi skall förlåta. Han talar om att “den som mister sitt liv skall finna det”, “har de förföljt mig kommer de också att förfölja er”, “världen kommer att hata er …”, “ingen kan vara min lärjunge ifall han inte avstår från allt han äger”, osv osv.

Det finns både en mjuk och hård sida hos Jesus. En bekväm och trygg och en utmanande och obekväm sida. Det finns alltså att plocka åt sig argument oberoende på vilken sida man står i debatten. Många “toleranta” borde bekanta sig mera med den obekväma Jesus och många bibeltroende borde spegla sig med dom skriftlärda och fariseerna och hur Jesus talade till dem.

Vi ser också hur Han såg rakt in i människors liv men också hur blotta gemenskapen, att stanna upp och bli sedd,  gjorde att de ville förändra sina liv och rätta till det de gjort fel (ex. Sackeus). Samma Jesus sänker sig bredvid den kvinna som skall stenas och säger, “inte heller jag dömer dig”, och där slutar vi helst läsa, men han fortsätter “gå och synda inte mer”. Vi ser även hur de som varit föraktade och på samhällets botten visade mest tillgivenhet till Jesus.

Jag tror vi alla vill bli fria från skuld. Vi vill alla bli frikända, rättfärdiga våra liv och våra val på något sätt. Vi vill alla ha frid över hur livet efter döden skall fortsätta. Tror dock att de kristnas beteende och passivitet ofta står som ett hinder för detta. Även fast vi anser oss tjäna Gud.

Alla är “troende” när det gäller döden

Vi är alla “troende” när det gäller en gemensam sak. Detta handlar om vilken “tröst” vi valt att tro på när det gäller livet efter detta. Ifall någon påstår sig kunna vara agnostiker i lugn och ro ända till slutet så betvivlar jag starkt den sinnesfridens hållbarhet.

Även en ateist har en “tro” när det gäller detta. En tröst är ju det också på sätt och vis att tro att allt slutar när vi tar sista andetaget, men det är fortfarande bara en “tro”, inte vetande, inte erfarenhet. Oberoende vad vi tror på och debatterar om så är en sak klart att vi alla kommer att få bestående hjärtstillestånd en dag och att det efter det visar sig om vi trott rätt och förberett oss rätt för det. Vi är idag närmare den dagen än igår och vi vet inte när det sker. Det behövs ingen religion eller ateism till att berätta det för en människa. Alla vet det men få har frid med det. Detta i sig inger ångest och rädsla.

Det finns dom som påstår att alla våra rädslor bygger på dödfruktan. Bibeln påstår att Jesus kom för att “sätta dem fria som hela sitt liv varit slavar under dödfruktan”. Jag kan personligen vittna om detta. Jag hade som ung en stark dödsfruktan. Har inte haft det sedan jag blev fri från det på ett sätt som gör att jag kan leva med det och äger ett hopp om att det blir bättre en dag. Därför vill jag leva fullt ut även idag med Honom som ger mig frid. Allt detta trots att,- och just för att jag även kämpat med depression.

För vissa är lidande och det obesvarade en orsak att man inte kan tro. För mig är det just orsaken att tro. Har nämligen prövat båda och det senare vinner 10-0.

Inget favoritämne alltså detta med döden precis, även om detta är den överlägset största gemensamma faktorn vi alla kommer att möta. Alla har vi någon tro vi tar oss till för att ha tröst i denna fråga. Även vi som lider av depression, ångest och vad vi än kallar det.

Likaså alla som idag känner sig vilja stå i en hjälpande, vårdande eller fostrande roll, av vilket slag det må vara, möter denna rädsla. Alla vi som vill bevisa “dom andras tro fel” tar ansvaret att förmedla den “Tro” vi valt i denna sak. Alla bär på nån form av dödsfruktan. Även min psykolog kommer att dö, med nån form av tro.

Idag verkar det som om man så hårt försöker avlägsna symptomet ångest att man inte talar om att vi kommer att dö. Vi vill skydda individen från allt som kan orska symptomet ångets att vi skyddar dem från de frågor vi inte har något svar att ge i, eller så ger vi svar som enbart har som avsikt att just minska på ångesten. Ofta ihåliga svar som skjuter upp frågan. Oberoende om det är sant eller hållbart. Samma gäller ofta medicineringen. Ibland kan den lösa och hjälpa problemet då det är kemiskt fel, men mediciner löser inte problem. I bästa fall har jag märkt det hjälpa mej att ta itu med problemet och ta emot sådan hjälp som skapar förändring.

Vi vill skydda individen från det som kanske blir en verklighet när de går över gatan efter vårt samtal då vi just sagt “tänk inte på det”, eller “det är onödigt att grubbla på det”, eller “alla kommer till himlen för att Gud är god”, eller vad det nu må vara.

Personligen tror jag att alla de sönderskjutna debatterna i diverse moraliska frågorna är enbart ett eko från denna stora fråga, stora rädsla och svåra “trosfråga” vi alla bär på. Och vet du vad, det just därför Jesus kom. “Ty så älskade Gud världen att Han utgav sin enfödde son för att var och en som tror på honom inte skall förgås utan ha evigt liv”. Det vilar enligt bibeln, utan Jesus, en dom över oss. Jesus tog den domen på sig och blev övergiven istället för oss. Bara den som tar emot den gåvan blir delaktig i Hans ställföreträdande verk på korset. Utan den måste vi själva betala för vår inställning gentemot Gud. Men, det fina är också att det räcker med en enkel tro trots att vi ännu är söndriga. Rövaren på korset vände sig till Jesus och enbart sade “tänk på mig när du kommer in i ditt rike”. Ser vi på t.e.x församlingen i Korint så kan vi faktikst känna oss rätt så präktiga. Ändå var de Guds egna barn, Hans “heliga”.

Jesus ger oss den enda rätta bilden av Hur Gud ser på oss och hur Han vill att vi skall se på Honom. Jesus är också väldigt tydlig med varför Han kom. Hela kyrkans existensberättigande bygger på att förmedla denna goda nyhet att i vårt helvetes allvarliga tillstånd finns det hopp. Samma bibel säger att just för att vi tror på detta kommer vi att ses som dårar. Jesus och korset är idioternas tro för dem som inte anser sig behöva någon frälsare , men den största kärlek och största hopp för den som ser sig behöva en frälsare. Jag varken vill eller kan radera detta bort från min tro, även om detta orsakar ångest hos nån. Många raderar just nu bort allt det obekväma hos Jesus för att det skall vara lättare att omfatta. Det är ganska tragikomiskt att man tror sig kunna göra kristen tro mera attraktivt genom att urvattna det. Har inte sett nån församling växa i gemenskap pga det. Tvärtom så blir det smaklös, utan “salt”. Det tragikomiska i detta är också det att dom som står “utanför” ibland påpekar att kyrkan borde mera radikalt predika vad det handlar om. En av dem är bl.a. Toni Virtanen, solisten i Apulanta som kommenterade hur budskapet bl.a. förmedlas genom kristen musik:

Toni Wirtanen peräänkuuluttaa gospelmusiikkiin terävyyttä ja paloa. – Sitä ei aina välity, vaan ollaan turvallisen lämpöisiä, tumppuisia ja nukkaisia. Jos heität tikkaa, joka ei ole terävä, se ei tartu, …”. (seurakuntalainen.fi)

Det finns inget ansvarsfullt sätt att kringgå det faktum att vi dör och att Jesus anser sig vara den enda lösningen. Det finns inget sätt vi kan undvika att detta alltid kommer att upplevas som “ångestskapande”. Inte undra på att så många som tror på detta håller tyst om detta för att inte bli stämplad som den som orsakar psykisk ohälsa åt andra. Många kristna skräms idag av media till tystnad.

Dom som vill göra budskapet om Jesus till en syndabock för det mesta illamående, håller ständigt vakt för att få peka ut dom som dårar som “ännu 2018 tror på sådan dårskap”. Faktum är dock att jag som möter många psykiskt illamående människor varje dag, inte mött en någon som mår så pga Jesus. De som pekar mest finger verkar göra det utifrån sina egna bittra erfartenheter och vill överföra sin schablon på alla andra med. Märker du hur det inte enbart är bibeltroende som är ute med schabloner? Vill igen påminna att läsa vad jag skrev i början. Förstås finns det massor av illamående pga osund andlighet och ledarskap. Men dom flesta som mår illa har inte den erfarenheten.

Sökande efter hopp kan vara klädd i olika klädnad men i grunden finns behovet av ett hopp som håller hela vägen, från att få inkomsten tryggad, relationen räddad, ensamheten botad, jag bilden helad osv, … fram till det som händer när vi dör. Oberoende om vi äger en “tro” som vi själva bygger på så överför vi den på olika sätt till en annan. Ofta ger vi svar för att lugna en männiksa, typ “detdär skall du inte fundera på”. Lite som snobben som fick höra:

en dag skall vi dö”, på vilket snobben svarade: “Jo, men alla dom andra dagarna kommer vi inte att dö“.

Att presentera och förklara Guds kärlek utan Jesus och korset är inte Evangelium. Det finns inga goda nyheter utan insikt om de dåliga. Evangeliet är inte att säga “du duger som du är”. Jesus kom just för att vi iNTE duger som vi är, för att vi är vilsna, mår illa och försöker leva på massor av kärleksersättare. Han dog i vårt ställe så att då vi tror på Honom så duger Han i vårt ställe och vi kan bli hela, få ett hopp och ett syfte som håller. Att lära oss ta emot kärlek och ge det vidare.  Detta är Evangelium.

Att förmedla Evangeliet innehåller detta samt det hopp om att Jesus kommer en dag tillbaka och upprättar allt. Alla tårar skall torkas och ingen smärta finns mer. Innan det kommer vi att möta både glädje och smärta. Mitt iallt detta är Jesus och Han känner med oss.

Det är en stor skillnad att berätta “hur” man får del av detta och att agera som domare “vem” som man anser har dela av detta med diverse favorit kriterier. Vi skall göra det första men vi måste vara genomskinliga med vår egen svaghet och slänga bort vår präktighet. Våga vara tysta och lyssna på vår medmänniska men också våga stå för en tro att Jesus är människans enda hopp. Vi har inget att skryta med inför någon. Jesus är vår trovärdighet, inte vi.

Som min pastor en gång lärde oss unga: ” Svara när människorna frågar och lev så att dom inte kan låta bli att fråga”.

Jag är ett barn till Gud. Jag är inte färdig, men jag duger pga Jesus. Jag mår bra av att söka närhet till Honom. Jag får ångest av att leva utan Honom. Jag förlorar sikte, hopp och mening. Utan Honom stannar min mognad och jag blir lätt cynisk, självupptagen, bitter och hård. Detta skadar mej själv och dem jag lever med. Jag kan inte leva utan Jesus. Om detta orsakar ångest åt dej, så måste jag ändå tro och vill inte vara tyst om det.

Jag träffar en psykolog varje vecka. Det är gott att tala med nån som har lång erfarenhet och ställer frågor som ger nytt perspektiv. Men ingen männsika kan fixa bara det som Jesus kan fixa.

Det finns hopp! Du är älskad och behöver inte kunna tro eller fixa dej själv. Jag har försökt men det gick inte. Men Jesus har gjort en hel del och håller på fortfarande.

Han är alla söndriga-, deprimerade- och ångestfylldas vän och har lovat ge en frid som världen inte kan ge. På den vägen är jag och vill bli tills jag kommer fram.

Om en vecka börjar min semester. Jag skall njuta av familjen, göra kanske nån liten resa, äta glass, grilla, njuta av naturen, vaka länge, träffa vänner, se en och annan bra film och ta massor av foton osv.

Ha en god sommar!

Allt Gott!

Matti

 

Advertisements

Är min tro en relation?

De senaste åren har min tro både prövats och omprövats på djupet. Den resan är förstås inte klar ännu. Tron, eller kanske jag borde säga “hjärtat” prövas när tron och livet under en “alltför lång tid” kolliderar hårt eller stagnerar på olika sätt.

Detta är ett stort och mångdimensionerat ämne, både på det allmänna och det personliga planet, så jag tänker inte försöka täcka dem alla. Vill med detta inlägg reflektera och ställa frågan om “jag” egentligen har en relation till Gud. Gud är ju fysiskt osynlig för oss för “ingen har sett Gud”, säger skriften. Det betyder att vi inte kan se Honom fysiskt i ögonen och väldigt få får fysiskt hör hans röst. Jag har inte hört och känner ingen som hört.

Vi är dock inte helt utelämnade i denna fråga, tvärtom. Vi har Guds fysiska tillträde till jorden. Hans val att visa sig för oss genom Jesus. Jesus sade, “den som har sett mig har sett Fadern”. Vi har alltså ett fysiskt och historiskt ansikte av Gud i Jesus. Nåväl, nu kanske vi i våra stunder av tvivel tänker: “Lätt var det ju att tro för dem som levde samtida med Honom att tro”. Vi har ju så lätt att tänka “Om jag bara fick se under, kraft och tecken så skull jag tro” , eller “om Gud bara kunde förklara för mig varför Han tillät … ” osv.

Faktum är ju att det inte var lättare att tro för dem som hörde- och såg Jesus fysiskt. Tvärtom så slutade det hela med att dom flesta lämnade Jesus långt innan Han blev arresterad och korsfäst. Dom 12 som blev kvar och som Jesus frågade “vill ni också gå” och som svarade: “vart skulle vi gå. Du har det eviga livets ord”, även dom alla övergav Honom. Egentligen så kände dom varken sig själva eller Gud. Dom hade fel förväntningar både på sig själva och på Gud och tro

På samma sätt som det på Jesus tid (och t.ex. Mose tid och hela historien ), så även idag så finns det några saker som står i vägen för en relation. Saker som måste kläs av oss för att relationen skall kunna få plats. Dessa saker har jag upptäck i mig själv och alla de mänskliga och “kyrkliga” sammanhang jag rört mig i under snart 35 år.

Man kunde säga att tron kan drivas rationellt, socialt och känslomässigt på ett sätt som tar plats av relationen där man känner sig själv och Gud.

Tack o lov så har vi löftet om att lära känna fullkomligt en dag om vi förtröstar på Jesus. Därför behöver vi just en relation där vi kan tillräckligt se Guds hjärta för oss i Jesus för att inte tappa modet i vårt begär efter surrogater för Gud och stagnera i vår tillväxt. Det är lätt att tappa modet och det är nära till hands att anpassa sanningen om Gud och oss till den egna erfarenheten. Det är lätt hänt att vi hellre söker smärtlindring i tron istället för tillit på Guds villkor som leder till förändring inifrån.

Den rationella-, sociala- och känslomässiga delen av tron är förstås på många sätt viktiga. Gud finns och förmedlas till oss även genom detta då Han väljer att göra det. Då Hans Ande verkar genom dessa. Dock kan vi enligt Jesus t.ex. inte ha en relation till Gud genom att enbart studera skriften (Joh. 5:37-). Skall vi studera skriften? Absolut (1 Tim. 3:16-). Det är dock inte bokstaven och det rationella som är relationen utan Jesus, dvs “ordet som blev kött” (Joh. 1:1-). Allting i ordet handlar om- och strävar till en rätt relation till Gud och genom det till oss själva och till vår nästa.

Syndens karaktär är att kasta kullerbytta på allt detta. Det är inte medlen i relationen som är viktiga utan vad vi förväntar oss av dem. Som exempel kan nämnas att om vi litar på att hitta frid och vila i en ren lära om Jesus istället för vem Han är för oss och i oss, så går det fel. Läran kan vara rätt och är viktig men relation på det personliga planet fattas. Vi känner alltså inte oss själva som Gud känner oss utan vi känner oss genom insikten om rätt lära. Paulus talade om detta då han skrev om att “lära känna kristi kärlek” och hur det är “mer än all kunskap”. Lära blir till nytta enbart då vi tar det till oss genom att känna Kristi kärlek.

Vi har ett driv inom oss att “bygga”. Att bygga (Gal. 2:18-21, Fil. 3:1-21) det egna inför Gud och människor. Till detta vill vi ha både Gud och människor. Gud däremot vill återuppbygga människor till det Han skapat oss till. Människor som likt Jesus strävar att bli störst genom att tjäna, och detta utan applåder m.a.o. att lära oss älska. Det var därför Jesus frälste oss. Han frälste oss från den egna vägen utan Gud som leder till fördärvet, till en relation där Guds syfte med oss som 1. identitet (“vem”) och 2. kallelsen (“vad”). Kallelsen och meningen med livet är i skriften väldigt tydlig ifall man söker den med dessa två glasögon.

Dock har vi ju detta problem. Problemet i sig är ju inget problem för Gud. Enbart om vår stolthet står i vägen för att lita på Gud när det rationella, sociala och känslomässiga inte blir tillredställt enligt våra mått. Dessa tre är inte heller ett problem för Gud. Vi kan ju “Ingenting” göra utan Jesus (Joh. 15:) , precis som Han ingenting kunde göra utan Fadern ((Joh. 5:19). Enda som behövs är att Gud låter oss se vårt hjärtas tillstånd samt att vi ärligt och ödmjukt vänder oss till Honom.

Jag skulle vilja påstå att tron behöver en sorts “grundtillit” till Gud som inte styrs av det rationella, sociala eller känslomässiga. Tror även att det är det främsta kännetecknet på mogen tro dvs “Vem jag är i Jesus Kristus”. Det betyder att jag vilar i tilliten av allt det Jesus gjort- och är för mig.

Det här låter förstås väldigt abstrakt för oss som vill att tron skall vara tillfredställande på alla dom där tre områden. Det är (även) här som vio behöver Guds ingripande för att detta skall bli verkligt. Detta att “vara i Kristus” och “Kristus i oss” , som vi kan läsa om så ofta i skriften, är ingenting vi kan ta till oss av egen kraft. Det är här det som kallas “uppenbarelse” stiger in. Uppenbarelse kan man säga är att Gud låter oss se, uppleva och förstå det om oss själva, Gud, livet etc, som vi med vår egen förmåga i dessa tre inte kan nå.  Vi kan ju inte komma till Gud utan Honom, men vi kan välja ta emot Honom då Han är nära och vi vet om det.

Oftast är det stoltheten som står i vägen. Detta i två olika skepnader. Den fösta är “Jag behöver ingen Gud att hjälpa mig eller säga vem jag är, hur jag tänka eller leva”. Denna form av stolthet upplever hela detta med Jesus, korset och behovet av frälsning som väldigt dömande och intolerant. Människor med denna inställning har ofta endera det rationella eller känslomässiga, eller en blandning av detta, som högsta rättesnöre för livet. Dessa använder man även för att mäta Guds trovärdighet dvs det “jag inte kan förstå-” och “det som inte känns bra med Gud vill jag inte ha”.

Vi försöker alltså göra Gud lik oss i vårt sätt att resonera. Vi söker en Gud som liknar oss själva men som har all makt.

Den andra vanliga skepnaden för stolthet är sorgen att vi inte klarar av att bygga upp ett värde inför Gud och människor. En sorts sorg, som ofta leder till bitterhet, ovärdighet, hopplöshet och även depression. På nåt sätt är jag frestad att säga att för denna variant ligger Jesus närmare till hans eftersom man så tydligt ser sin svaghet och behovet av nån som hjälper. Men jag är inte så säker att det är bättre.

Både i den första och den andra skepnadenligger i grunden behovet att gå vår egen väg utan en frälsare och Herre, som leder till barnaskap. I den första tror man ännu det är möjligt. I den andra sörjer man över att det inte var möjlig att definiera identitet och lycka själva. Vi kan lätt som troende hamna i den här situationen eftersom vi just hoppas att Gud skulle göra oss och livet till det vi själva villkor. Vi vill nog ha Gud som en välsignare och hjälpare men inte Jesus som förebild för identitet och syfte. Därför var det så många Jesus efterföljare som övergav Honom då de inte fick som svar det de ville ha. Det var alltid “låt mej först”, “jag har just skaffat” mfl. saker som kommer först och när Jesus erbjuder det som i Hans ögon är sååå mycket mera värt, dvs att “känna Honom” och “tjäna Honom” (i den ordningsföljden), så tappar vi intresset.

Jag tror att vi väldigt långt fallit offer för “falsk marknadsföring” då det gäller varför vi skall tro. Den marknadsföringen har fötts utav just den felaktiga drivkraften vi har att finna en Gud som liknar oss. Detta reflekterar sig i att vi dras till att gilla, älska och umgås enbart med dem som liknar oss. Vi söker oss till det- och dem som hjälper oss till vårt mål. Det var många som ansåg att Jesus umgicks i fel kretsar och var kyrkopolitiskt inkorrekt. Främst dom rationella och dogmatiska ledarna som vakade över sin position att styra folket med det lagiska och läromässiga, kände sig hotade.

Den falska marknadsföringen har ofta lämnat bort det som är kantigt för det rationella, sociala och känslomässiga. Korset och allt det säger om oss är inget som kan omfattas och accepteras av dessa tre.  Det är och förblir “dårskap” för världen men även “Guds kraft för dem som tror”

Likaså har den falska marknadsföringen gjort allt för att undvika en kollisionskurs hos åhörarna och åskådarna till församlingen på just dessa områden. Evangeliet har blivit “Gud älskar alla”. Vilket i sig är sant men av inget värde utan insikten om varför Han måste visa det genom ett kors och hur vi skall ta emot den gåva. Likaså av samma orsak har marknadsföringen av tron plockat bort sgs alla Jesu definitioner på Lärjungaskap som är kristen tro. Det “pris” Jesus talar om i Lärjungaskapet dvs, “att mista sitt liv för att finna det”, ser vi som förlust, och det är ju det, till först. Men det är fortfarande i kraft som villkor för att kunna “vara Jesu lärjunge” . Likaså att “förneka sig själv”.

Alla löften om “Frid” och “Vila” finns i riktningen mot detta. Jag säger “riktningen” för t.ex. Paulus visar tydligt att vi kan vara “gripna ava Jesus” utan att vara helt framme. Friden och vilan ökar på vägen. Insikten att jag ÄR redan det jag är på väg att bli ger den vilan. Den vilan frestas vi dock ofta missta som tillstånd att igen ta kontrollen i våra egna händer.

Nåväl, hur skall vi då gå vidare om vi (igen) fastnat på fel spår?

Tro börjar alltid med sanningen. Sanningen om oss själva och Gud. Sanningen om hur Gud ser oss och hur Han vill att vi skall se Honom. Vi behöver ordet, som är sanningen. Vi behöver se Guds ansikte som den ges i Jesus i Evangelierna och undervisas av Apostlarna.  Sanningen skall dock inte omvandlas till prestation för att “bygga upp” utan för att “vända oss till”. Att vi vänder oss till Jesus, öppnar dörren ödmjukt, ber om förlåtelse, tar emot den och ger omständigheter och livet åt Honom. Detta kan börja med att be “hjälp mig att se som du ser” och både söka och vänta svar. Bör är et konkret uttryck för att både tro och vilja tro. Här skall vi inte jämföra oss med andra utan be ärligt där vi är , hur vi tänker (rationella), hur vi relaterar till människor (sociala) och hur känslor styr oss.

En anna viktig sak är att lära oss leva genomskinligt i relation till andra. Detta river ner byggnaden inför människor. Den bild som vi vill att människor skall ha om oss. Detta är sällan den rätta bilden. Sök dig till relationer där du kan vara äkta både i vem du är, var du finns just nu och vart du vill komma.

En tredje viktig sak är att lära sig att känslor kommer och går och föds av olika saker och motiv. Ibland kan “ofrid” vara ett tecken på att vi är på väg åt fel håll. Ibland att vi är på väg åt rätt håll. “Ofrids” känsla kan orsakas av både rädslan att tillit och ge över kontrollen till Gud och av att hamna bort från den. Det är just därför vi behöver ordet och gemenskapen där vi får hjälp i detta. Hjälp att urskilja på vilken är källan. Utav detta föds en inre insikt att söka stillhet där vi lär oss pröva detta samt att söka och pröva vad som är Guds vilja.

I allt dett behöver vi grundtilliten att vi redan ÄR Guds barn. Det är som barn vi fostras. Vi har redan fått den största gåvan. Fostran sker för att den gåvan dvs Jesus, skall ta plats i oss med sin karaktär.

Gud älskar oss. Jesus dog för att bevisa detta genom att dör för oss innan någon av oss kunde åstadkomma någon förtjänst. Vi kan ju inte det , även om vi ständigt försöker.

Gud ser vårt begär att ha en Gud som är som vi och det var därför Jesus kom. Han kom för att vi istället skall lära känna den Gud som gjort oss till sin avbild och både vill och kan i en relation forma oss till att vi liknar Jesus, som är en fullkomlig bild av Fadern.

Det var detta Jesus “marknadsförde”. Det var- och kommer att vara “få som finner det” eller vill ha det.

Hur är det med mej och dej inför detta Jesus vill ge?

Var välsignad

De uteblivna bönesvaren

I bibeln kan vi hitta många orsaker till att vi inte får bönesvar. Den kanske vanligaste orsaken är att vi inte ber alls. Vi kanske enbart antar att Gud är skyldig att fixa saker åt oss. En annan vanlig orsak är vi ber med själviska motiv (Jak. 4:) En till orsak är det som Petrus säger dvs att våra böner kan bli “hindrade” ifall vi inte visar “aktning” mot våra fruar (1 Petr. 3:7). Osv.

Men denna blogtext handlar om det kanske största hinder för bönesvar och Guds agerande på jorden. Det bönesvaret handlar inte om att de som tror inte skulle be. Det handlar om att vårt böneliv kretsar kring oss själva, våra problem, behov, bekymmer och begär.

Jag tror nämligen att dom överlägset flesta bönesvaren är tänkta att komma gående på två ben. Problemet är att vi inte kommer till Gud o vår bönekammare för att söka ledning i att tjäna i dom relationer och sammanhang Gud satt oss i. 

Vi har, tror jag, fastnat i tanken och inställningen att tron växer då Gud hör oss. I själva verket lär bibeln oss att tron föds och växer av att vi lyssnar till Honom. Jag tror och har erfarit hur lätt det är att fastna i sig själv. Hur lätt det är att skjuta upp sökandet efter en livstil som är värdig den som Jesus köpt åt sig till att formas enligt Hans avbild. 

Vi har blivit en del av den generationen som lever med ständig trötthet och som orsak varför vi skjuter upp det gör vi t.ex. med att intala oss med att det skall nog bli av “sedan när det lugnat ner sig”. Jag är nu 50 och har i tiotals år väntat på att det skall lugna ner sig. Det gör det inte. 

Vad vi egentligen menar med “då det lugnar ner sig” är synonym för “det är saker som just nu är viktigare för mej som jag vill nå och det tar min tid och min kraft”. Det betyder att vi egentligen fortfarande svarar åt Jesus som då för 2000 år sedan dvs “jag har skaffat mig-, köpt- … “låt mej först”… eller “se mig som förhindrad”.

Det många saker som kan hindra oss att ta ett steg åt rätt håll. Ett är att vi är oärliga inför oss själv o Gud. Vi är som i berättelsen om de två sönerna som Fadern bad att gå arbeta i sin vingård. Den första sade “jag går” men gick inte. Den andra sade “jag vill inte men ångrade sig o gick”. Vi är idag ett folk som säger “jag går” men vi går inte.vi är duktiga på rätta präktiga svar som saknar kontakt med hjärtat. Vi har samlat för mycket bagage. Dessutom borde det vara en väckarklocka för oss att i många länder lever våra syskon en lyssnande livsstil utan de resurser vi har och utan den frihet att tro som vi har.

En annan orsak som hindrar oss att ta steg åt rätt håll är att vi lever med en felaktig sinnesbild av vad det är vi “borde göra”. En vanlig är att vi “borde engagera oss i församlingens verksamhet”, eller så jämför vi oss med någon som tjänar synligt. Vi liksom ser kallelsen som nåt som kommer genom andras förväntningar. Det är inte så det skall vara. Det är inte den yttre rösten av människor som pillar vårt samvete med en massa behov. Istället skall det födas att det först upprättaa en relation med Gud i stillhet där lyssnandet och sökandet upprättas. Då blir görandet inifrån ut och då räcker krafterna och vi finner glädje i det.

Jag tror att Gud gett oss ett “mått av tro” och en “mått av kraft” och utöver detta gåvor och resurser som vi förvaltar. Det handlar alltså om att ändra inställningen och be, söka och förvänta att Gud visar i vardagen vem han “gett” oss att tjäna på olika sätt. Vi har fått allt vi behöver för detta. Kraften och löften är givna för detta. Om vi enbart kretsar kring oss sjäkv så frigörs inte löften. Vi nöter allt krut på oss själva och blir trötta och förvirrade över hur tron “inte verkar fungera då Gud inte fixar problemen och behoven”.

Förstås finns det skeden i livet då vi själva och familjen behöver mest tid. Tider av sjukdom eller när man fått barn. Tider då vi behöver vila, sörja och återhämta oss. Tider av studier, arbete osv. Förstås. Allt detta är också vår Gudstjänst. 

Det jag talar om i det “uteblivna bönesvaret” är att vi först söker att fylla vårt liv med det vi vill ha, nå och göra utan att söka vem vi är och vad vi är kallade till. Tyvärr blir det inte lättare av att församling och ledarskap oftast anpassat sig för att tjäna den trötta människan för att orka med ett självcentrerat liv istället för att vara en församling som beskrivs i Ef. 4:11-16 där vi utrustas till att “bygga upp Kristi kropp”.

För oss alla är vår kallelse tänkt att tjäna missionbefallningen som dels handlar om att vittna om vägen till en upprättad Gudsrelation genom Jesus och att hjälpa varan i att växa i att följa Jesus. Vår uppgift är att hjälpa varann att bli den Gud tänkt att vi skall vara.Förutsättningen till detta är att vi är älskade och att Guds plan för oss är god och att den gör oss mer tillfredställda än den väg där vi säger “låt mej först…”.

En tredje sak som hindrar på ett bredare plan är revirtänkandet dvs att vi strävar främst att bygga upp “vår församling”. Vi behöver lära oss att sluta tävla med varann som församlingar och på riktigt inse att det finns en Kristus som har en kropp som äger oss alla. Att leva i illusionen att vi inte behöver nån annan än vårt eget samfund för att fylla vårt syfte i vår stad är obiblisk. Vi behöver på riktigt lära oss generositet mot varann och ge församlingen tillbaka åt Gud. 

En i anknytning till detta är även den stora mängd av församlingen “brända” kristna. Såpass brända att man dragit sej undan så att man inte vågar ta steg åt något håll för att inte “misdlyckas igen”, eller så har man blivit en andlig vagabond som söker en plattform att leda och få position.

Det är vanligt att sas inhiberar Guds kallelse och gåvor genom att leva genom sin rädsla, skam och misslyckanden. Den vägen har jag varit för länge på.

Men tillbaks på det individuella planet och dess inflytande i vår stad. Tänk om vi som säger oss tro på Jesus, skulle ta med i vår bön tanken om att Gud vill och kan leda oss i vår vardag och att vi kan tjäna med det vi fått. Har erfarit detta de senaste veckorna trots min trötthet och depression. Ingen mår bra av att fastna i sig själv. Vi får faktiskt kraft av att ibland fokusera på andra och vi växer mer i tron genom att bli bönesvar än att få det.Detta har jag erfarit mitt i olösta problem o trötthet. 

Många omkring oss väntar på att vi skall vara deras blnesvar. Dom som lyssnar in det Gud vill säga och göra i deras liv. Jesus har ju fortfarande sin kropp på jorden. Jag och du.

Var välsignad

Tärkeintä ei ole että ihmiset tulevat.

Taaskaan en kirjoita siksi että nämä asiat olisi jotenkin täydellisesti kohdallaan omassa elämässä. Päinvastoin nämä ovat oman itseni läpivalaisussa nähtyjä ja koettuja asioita. Sana on selkeä siinä että se mitä kutsumme “uskoksi”, voi olla monen muun kuin aidon Jumalasuhteen synnyttämä ja motivoiva asia. Usko on saan mukaan tätä:

Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy“. (Hepr. 11:1)

Uskoon siis liittyy se mitä toivotaan, se mihin luotetaan jotta saavutamme sen mitä toivotaan ja ojentautuminen sen mukaan tai sitä kohti mikä ei vielä näy. Oleellinen avain uskon ymmärtämiseen on myös se mitä sanotaan jakeessa 6:

Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät“. (Hepr. 11:6)

Uskoon liittyy oleellisesti itsensä ja Jumalan tuntemisen yhteys. Kypsä usko etsii aina ensin suhdetta ja persoonaa. Aina ensin sitä että olemme Jumalalle otollisia. Kaikki mikä on rakennettu viisaudella joka alkaa Herran pelolla ihmispelon tai ihmiskunnian sijaan, on se mikä synnyttää hedelmän joka pysyy (Joh. 15:). Vastakohta taas synnyttää sen mikä nousee nopeasti ja ei pysy. Sen synnyttää sukupolvi joka haluaa voittaa “Koko kaupungin ja maan Kristukselle” ja mainostaa sitä jatkuvasti, mutta joka ei kykene iloitsemaan yhdestä pelastuneesta ja opetuslapsen teille johdetiusta ihmisestä ilman että omasta osallisuudesta- ja missä seurakunnassa siitä kerrotaan. Tämä on varmin tapa menettää Herran palkitseminen ja tyytyä ihmisten palkituksi tulemiseen. Nämä “virat” ja “seurakunnat” kuolevat kun ihmisten palkituksi tuleminen loppuu. Luterilainen kirkko, johon itse vielä jostakin syystä kuulun, on jo aikoja sitten luonut tällaisen ulkoisen idetiteetin “kirkko ihmistä varten”. Miksi? Siksi että sitä johtaa ihmiset kuten minä, jonka rakkauden nälkä elää ihmisten antamilla korvikkeilla.

Aito kypsä usko etsii siis suhdetta, persoonaa ja Hänen tuntemistaan, ei asioita, ratkaisua tai voimaa. Persoonan tuntemisesta syntyy rakkaudellinen ja totuudellinen elämäntapa. Jonka vastakohdan Jeesus kuvaa kohdatessaan sen ajan hengelliset johtajat:

En minä itsestäni voi mitään tehdä. Niinkuin minä kuulen, niin minä tuomitsen; ja minun tuomioni on oikea, sillä minä en kysy omaa tahtoani, vaan hänen tahtoaan, joka on minut lähettänyt. 31 Jos minä itsestäni todistan, ei minun todistukseni ole pätevä. 32 On toinen, joka todistaa minusta, ja minä tiedän, että se todistus, jonka hän minusta todistaa, on pätevä.
33 Te lähetitte lähettiläät Johanneksen luo, ja hän todisti sen, mikä totta on.
34 Mutta minä en ota ihmiseltä todistusta, vaan puhun tämän, että te pelastuisitte.
35 Hän oli palava ja loistava lamppu, mutta te tahdoitte ainoastaan hetken iloitella hänen valossansa. 36 Mutta minulla on todistus, joka on suurempi kuin Johanneksen; sillä ne teot, jotka Isä on antanut minun täytettävikseni, ne teot, jotka minä teen, todistavat minusta, että Isä on minut lähettänyt. 37 Ja Isä, joka on minut lähettänyt, hän on todistanut minusta. Te ette ole koskaan kuulleet hänen ääntänsä ettekä nähneet hänen muotoansa, 38 eikä teillä ole hänen sanaansa teissä pysyväisenä; sillä te ette usko sitä, jonka hän on lähettänyt.
39 Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta; 40 ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän.
41 En minä ota vastaan kunniaa ihmisiltä; 42 mutta minä tunnen teidät, ettei teillä ole Jumalan rakkautta itsessänne. 43 Minä olen tullut Isäni nimessä, ja te ette ota minua vastaan; jos toinen tulee omassa nimessään, niin hänet te otatte vastaan.
44 Kuinka te voisitte uskoa, te, jotka otatte vastaan kunniaa toinen toiseltanne, ettekä etsi sitä kunniaa, mikä tulee häneltä, joka yksin on Jumala? (Joh. 5:30-44)

Kuvitelkaa tämä Jeesuksen puhe tämän aja johtajuuskonferenssissa jossa ollaan houkuteltu ihmiset tulemaan sinne kuuluisten puhujien nimillä. Miksi me uskomme että juuri heidän puheensa ja “Voitelunsa” saa aikaan sen että alamme etsimään Jumalaa itseään ja Hänen kunniaansa. Miksi me kuvittelemme että värivalojen loisteessa kasvatetut uudet johtajat ovat vapaita tuon ihmisten edessä olevan näkyvän paikan vaikutuksesta? Minut tuo vaikutus vei mennessään ja sen vaikutus ei edelleenkään ole täysin poissa, mutta tunnistan kun se pyrkii valtaamaan ja mitkä ovat sen triggereitä. Tiedän myös minkälaista on olla siinä tyhjiössä kun “Kukaan ei enää halua kuunnella”, ja miten siitä syntyvä “tunne” paljastaa todelliset motiivini.

Tästä näkökulmasta meissä kaikissa asuu “menestysteologi”. Sillä ei ole väliä olemme sen kannattajia tai vastustajia.

Jokaisen ihmisen usko on lähtökohtaisesti itsekeskeinen ja pyrkii hyötyyn. Sama lähtökohta on maailman pahuuden ja rikkinäisyyden syy. Ihmisen lankeemus, eli synti, on se mikä johti tähän tilaan. Kun siihen yhdistetään usko jossa lähestytään Jumalaa tarpeiden ja “Toivomisen” kautta, ei se automaattisesti tee siitä parempaa kuin maailman itsekeskeisyys ja itseriittoisuus. Jokaisessa sukupolvessa on lukuisia esimerkkejä siitä miten itsekeskeisyys on valjastanut uskon, Jeesuksen nimen, lahjat ja seurakunnan tämän itsekeskeisyyden alaiseksi ja palvelijaksi. Näkyvyydesta ja ihmisten tunnustuksesta on tehty se “hedelmä” jolla “puu” tunnistetaan. Näin ei ollut tarkoitus. Tarkoiotus ei ollut tunnistaa sitä siitä hedelmästä jota itse etsimme, kaipaamme, mikä tuntuu hyvältä jne, vaan siitä hedelmästä joka synnyttää sellaisen Kristuksen luonteen minkä voimme lukea tuosta Joh. 5 tekstistä jossa Jeesus kohtaa sen ajan “lavalta johtavat paimenet”. Ne joista Jeesus sanoi “että ihmiset teitä katselisivat”.

Kuulin kerrottavan eräästä Ruotsissa olevasta seurakunnasta jossa tapahtui pelastumisia ,uudistusta ja kasvua. Tietenkin kristillinen media jälleen innostui tekemään raporttia siitä ja tekemään seurakunnan paimen ja sen nimen tunnetuksi. Pastori kuitenkin ajoi toimittajat pois ja sanoi “Te ette tule varastamaan sitä kunniaa jonka vain Jumala voi antaa”.

Tämän pastorin periaate löytyy Jeesuksen opetuksesta Matt. 6 luvussa:

“”Kavahtakaa, ettette harjoita vanhurskauttanne ihmisten nähden, että he teitä katselisivat; muutoin ette saa palkkaa Isältänne, joka on taivaissa. 2 Sentähden, kun annat almuja, älä soitata torvea edelläsi, niinkuin ulkokullatut tekevät synagoogissa ja kaduilla saadakseen ylistystä ihmisiltä. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa.
3 Vaan kun sinä almua annat, älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee,
4 että almusi olisi salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.
5 Ja kun rukoilette, älkää olko niinkuin ulkokullatut; sillä he mielellään seisovat ja rukoilevat synagoogissa ja katujen kulmissa, että ihmiset heidät näkisivät. Totisesti minä sanon teille: he ovat saaneet palkkansa.
6 Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.
7 Ja kun rukoilette, niin älkää tyhjiä hokeko niinkuin pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan.
8 Älkää siis olko heidän kaltaisiaan; sillä teidän Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennenkuin häneltä anottekaan.
9 Rukoilkaa siis te näin: Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi;
10 tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa; 11 anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme;
12 ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme; 13 Äläkä saata meitä kiusaukseen; vaan päästä meidät pahasta, sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen.” (Matt. 6:1-12)

Jeesus ei ottanut vastaan kunniaa ja jopa torjui kun ihmiset yrittivät korottaa Hänet. Ainoastaan Isä sai korotta Hänet. “Älkää siis olko heidän kaltaisiaan”. Salassa palveleminen on Jumalan edessä palvelemista ja siinä tilassa ja sillä paikalla meille uskottu sana kohdistuu kuin tarkka ampujan luoti oikeaan kohteeseen ja oikeassa määrin. Ihmisten edessä me keskitymme uskomaan että “Jumala tekee suuria” kun lähdemme “valloittamaan” kaupunkia ja saamme koottua suuren joukon yhteen tilaan (meidän tilaamme) ja saamme paljon raportteja ihmeistä ja merkeistä. Nämä kyllä “seuraavat” niitä jotka uskovat mutta uskovien ei tule seurata niitä. Suurin osa ihmisistä seurasi Jeesusta näiden merkkien takia ja kaikki paitsi nämä 12 jättivät Jeesuksen kun Hän määritteli heidän hengellisen ruokavalionsa ja kasvun päämääränsä uudestaan.

Olen vakuuttunut siitä että Suomen seurakuntien tarve ei ole valtava organisoitu mobilisaatio jonkun nimen alla, vaan se että kuljetaan tien poikki naapurin luo ja annetaan hänelle aikaa. Samalla vaalitaan sitä pientä yhteyttä joka on valmiudessa ottamaan vastaan hänet ruokapöytäänsä niin pitkäksi aikaa kunnes hän itse kävelee tien poikki naapurinsa luokse. Ja mikä ihmeellisintä olisi se, että kertakaan tästä ei tehtäisi postauksia sosiaalisessa mediassa. Moni Jumalan edessä syntynyt “Herätys” on muuttunut ihmisten edessä elettäväksi uskottavuudeksi ja oman nimen ja yhteisön rakentamiseksi. Tuo ihmisten palkinto antaa yleensä “suuren” kasvun mielikuvan mutta todellisuudessa se ei sitä ole. Muussa tapauksessa Jeesus oli yksi aikansa surkeimpia ja epäonnistuneimpia johtajia ja PR looseri.

Jeesus ei kuitenkaan tehnyt markkinatutkimusta vaan etsi Isän puhetta ja ajoi pois ne jotka yrittivät ylistää Häntä. Tässä Hän mm opetti siitä mikä on sen seurausta että olemme maailman suola ja valo :

Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi.
14 Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä;
15 eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. 16 Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa“. (Matt. 5:13-16)

Meillä tulee siis olla makua ja meidän on tarkoitus loistaa näkyvällä paikalla. Huomaa kuitenkin että se paikka on huone. Ei halli tai megaseurakunta. Se on myös monikossa, eli “te” loistatte. Vain yhdessä ruumiina voimme “Loistaa” ja olla “suola”. Ja mitä tuo valo ja suola saa aikaan meissä? Se saa aikaan “hyvät teot” ja ne taas saa aikaan sen että “ylistys” kohdistuu “Isään joka on taivaassa. Meidän elämässämme siis tulee näkyä kenen lapsia me olemme, ei meidän erinomainen hengellisyytemme jossa kilpailemme lampaista. Tai kuten eräs kirkkoherra totesi uudelle seurakunnalla: “Tiedä se että jokainen uusi jäsen seurakunnassasi on varastettu lammas minulta”.

Uskon siis että seurakunnan tärkeimpiä läksyjä tällä hetkellä on etsiä ja luottaa siihen mitä Isä tekee ilman Somea ja kaikenlaista julkista näkyvyyttä. Että tyydymme luottamaan siihen että kun Herra lähettää meidät kävelemään tien poikki naapurin luo, niin hän pian syö meidän kanssamme ja tekee saman itse.

Tällä hetkellä on valtavasti opetusta siitä miten maksimaalisesti hyödyntää Somea. Itse uskon että se on yksi vihollisen suurimmista väylistä sitoa meidät hedelmään joka kasvaa nopeasti mutta ei ole pysyvää. Mitä tapahtuu niille nuorille jotka on kasvatettu värivalojen alla kun he täyttävät 30, 40 , 50 … Mikä on se “silta” eteenpäin niistä menetelmistä jossa näkyvyys ja viihdyttäminen on saanut heidät “tulemaan” ja “osallistumaan”.

Olen kuullut toteamukset: “kunhan ihmiset tulevat. Se kai on pääasia!”, tai “Me ainakin tavoitamme nuoria”. Hyvä niin, mutta kuinka pitkälle meidän katseemme on luotu. Suurin osa näistä nuorista edelleen elävät siinä 3-5 vuoden syklissä mikä nuorisotyö on. En siis ole erilaisia menetelmiä vastaan, mutta niiden valinta kertoo joskus paljin meidän motiiveistamme ja lyhytnäköisyydestämme.  Meidän on kutsuttu “Kantamaan hedelmää, hedelmää joka pysyy”. Oleellinen asia ei ole se että “ihmiset tulevat”, vaan että he pääsevät perille asti ja mukanaan mahdollisimman monta sillä matkalla jossa kulkevat.

Meidän tehtävämme ei ole houkutella ihmisiä jotka haluavat tätä: “Hän oli palava ja loistava lamppu, mutta te tahdoitte ainoastaan hetken iloitella hänen valossansa”.

Meille kasvun paikka on suostua siihen että etsimme ja pyrimme siihen hedelmään joka tulee olemaan sellaista “Jonka vain harvat löytävät” vaikka monet ovat kutsutut. Sen sisäisen elämän ja suhteen tulisi olla intohimomme. Tämä se “SUURI” asia johon Jumala haluaa seurakuntansa kasvavan ja pyrkivän. Tällaisen sukupoven Hän haluaa nostaa esiin. Sukupolven joka oppii rakastamaan ja palvelemaan ilman yhtään “Some postausta”. Ehkä siksi Jeesus tuli sellaiseen aikaan ihmisen historiaa jolloin kuljettiin kävellen ja syötiin yhdessä eri syistä kuin tänään. Ehkä siksi Jeesus Kristus itse oli suurin esimerkki meille kaikessa ja kuitenkin hän kulki elämänsä aikana vain n. 200 km alueella. Meidän on turha kuvitella että olemme teknologiamme takia Häntä tehokkaampia. Hedelmä ja opetuslapseus syntyy jokaisen sukupolven aikana vain ja ainoastaan suhteesta käsin.

”   Tämä on minun käskyni, että te rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut. 13 Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäviensä edestä.
14 Te olette minun ystäväni, jos teette, mitä minä käsken teidän tehdä.
15 En minä enää sano teitä palvelijoiksi, sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen herransa tekee; vaan ystäviksi minä sanon teitä, sillä minä olen ilmoittanut teille kaikki, mitä minä olen kuullut Isältäni.
16 Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi: että mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, hän sen teille antaisi. 17 Sen käskyn minä teille annan, että rakastatte toisianne.
18 Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää, että se on vihannut minua ennen kuin teitä.
19 Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta koska te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, sen tähden maailma teitä vihaa. (Joh. 15:13-19)

Mikä pysyy?

Mistä etsin Jumalaani ja missä odotan näkeväni tai kokevani Hänet? Jumala ongelmien ratkaisijana, eli tämä “Ulkoisten puitteiden Jumala”, och meille kaikille se Jumala joka suurelta osin hallitsee odotuksiamme. Me voimme myös lukea raamatusta miten Ihminen antoi Jumalalle monenlaisia nimiä sen mukaan miten he kokivat Hänen muuttavan olosuhteita tai  Jumalan ratkaisevan ongelmia. Itsestään Hän sanoi vain “Minä olen”, olen sinut lähettänyt”.

Me myös elämme uskomme kanssa keskellä sitä’ jännitettä jossa maailma vaatii meiltä sellaista uskottavaa uskoa ja Jumalaa joka juuri on “olosuhteiden Jumala”. Jeesuksen ollessa ristillä se oli monelle merkki tappiosta ja siitä että Hän oli sittenkin vain hullu luuseri. Daavidin kohdalla myös ulkopäin ilkkujat kyselivät:

“Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen? Kyyneleeni ovat minun ruokani päivin ja öin, kun minulle joka päivä sanotaan: “Missä on sinun Jumalasi?” (Ps. 42:2-3)

Me itse- ja maailma ympärillämme arvioi Jumalaa ja uskoamme olosuhteiden mittareilla. Usko on se mikä siirtää vuoria ja erilaisten vuorten siirtyminen on se merkki jonka tulisi seurata uskovia kun julistamme Evankeliumia. Usko suurempi merkki, ja ainoa ratkaiseva on Jumalan rakkaus. Se rakkaus taas ei ole erillään Kristuksesta. Hän on ainoa Agape rakkaus jota ilman kaikki vuorten siirtely ja siirtyminen uskon vahvistajana on “ei mitään”. Ilman Hänen tuntemista ja tunnetuksi tulemisestaan kaikki auktoriteetti on turhaa. Näin valtava kuilu on siis ulkoisen ja sisäisen Jumalan etsimisen ja tuntemisen välillä.

Silti me olemme kuin se kansa josta Jeesus totesi “he etsivät merkkiä”. Siihen Jeesus totesi ettei heille anneta muuta merkkiä kuin “Joonaan merkki”, eli Kristuksen kuolema ja ylösnousemus. Tästä taas mm Johannes opettaa näin:

Ja me olemme nähneet ja todistamme, että Isä on lähettänyt Poikansa maailman Vapahtajaksi. 15 Joka tunnustaa, että Jeesus on Jumalan Poika, hänessä Jumala pysyy, ja hän Jumalassa. 16 Ja me olemme oppineet tuntemaan ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. 17 Näin on rakkaus tullut täydelliseksi meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä sellainen kuin hän on, sellaisia mekin olemme tässä maailmassa. 18 Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. 19 Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä“. (1 Joh. 4:14-19)

Se oja mihin jokainen meistä lipsuu todella usein, on omavanhurskaus mitä ihmeellisimmissä muodoissaan. Se voi olla vakuuttelevan uskon muodossa tai nöyristelyllä. Usko ja uskottelu on aivan eri asioita, kuten myös nöyryys ja nöyristely. Ero näiden välillä on se että uskon ja nöyryyden yleisönä on “Yksi”, ja uskottelun ja nöyristelyn edessä on ihmisjoukko. Uskoa ja nöyryyttä ei ohjaa määrän tai palautteen saaminen vaan Jumalan kasvojen etsiminen ja löytyminen. Siksi niin usein se todellinen kasvun paikka luonteessa syntyy riisumisesta ja siitä että joutuu näkemään kuinka vähän loppujen lopuksi tekee asioita rakastetuksi tulemisesta. Se näkyy mm siinä miten on yhtä iloinen palvellessaan vähässä ja salassa, kuin ihmisjoukon edessä.

Tämän ajan seurakuntakulttuuri on muotoutunut hyvin pitkälle uskottelun ja nöyristelyn hedelmänä. Ihmisen kaipuu omavanhurskauteen johtaa heikkouden ja todellisen luottamuksen ja hengellisen kypsyyden piilotteluun  Se johtaa kussakin yhteisössä vallitsevan “uskon mittausarvon” ylläpitämiseen. Vauhti on mm yksi sellainen arvo. Hyvin verrattavissa tämän ajan sisätilojen ongelmien syys seuraus suhteeseen. Rakennusvaiheessa voidaan ihailla miten “reippaita, tehokkaita ja halpoja” rakentajat ovat, mutta sitten käy ilmi että lattia päällystettiin kun se ei vielä ollut kokonaan kuivunut tai että säästettiin aikaa “suojauksen” suhteen ja asennettiin märkää rakennusmateriaalia ja rakenteet kastuivat ym ym. Eli kaikki mikä jää rakennuksen valmistuessa pinnan alle, ilman ihailua, on saanut vähemmän huomiota. Perustus on yksi sellainen asia. Siksi Paavali yhä uudelleen asetti perustuksen kunnes sen varaan alettiin rakentamaan. Siksi Hän yhä uudelleen “purki” ne rakennelmat joiden aika ei vielä ollut.

Jumalan valtakunnassa on paljon lainalaisuuksia joista emme koksaan tule pitämään ja jota emme koskaan tule saamaan ilman suostumista heikkouteen. Tämän tulisi olla selvää meidän ns uskon sankareidemme suhteen. Silti me keskitymme usein vain heidän hedelmäänsä ja päämääräänsä mutta emme heidän matkaansa. Meillä on niin kiire sisustaa huone viihtyisämmäksi kuin naapuriseurakunnan huone.

Meidän tulisi tänään jo herätä siihen että varsinkin länsimaat ovat täynnä pop up seurakuntia joissa elinkaari on ollut 3-6 vuotta. Vain ne jotka ovat suostuneet purkamaan liian nopeasti rakennetut näkymättömät rakenteet ovat säilyneet. Ja heidän kohdallaan ei ole enää ollut tärkeää se että oma “nimi” tai “logo” on säilynyt vaan ennen kaikkea se että Jumalan kasvoista Kristuksessa, on tullut se tärkein aarre. Määrä, merkit ja palaute ovat siirtyneet toisarvoiseen asemaan. Tämä siksi että nyt tiedetään että ne eivät tee rakennuksesta kestävää tai vie perille asti. Tämä siksi että tiedetään että ne eivät tuota rakkauden kautta vaikuttavaa uskoa vaan ainoastaan hypetystä. Tässä maassa on oman kokemuksen mukaan rakennettu sekä liian nopeasti- että hitaasti. Uskotaan liikaa omaan nöyristelyyn tai omaan uskotteluun ja sen synnyttämään liikehdintään.

Valitettavasti on niin että nöyristely on se omavanhurskauden muoto, jossa ei odoteta enää Jumalan voimaa. Uskottelu taas on se omavanhurskauden muoto jossa omasta suusta tulee ansio voiman saamiseen. Ensimmäisessä juututaan paikoilleen ja toisessa mennään Jumalan edelle. Ensimmäisessä rakennus saa vain epävarman perustuksen ja puhutaan jatkuvasti oven kahvasta. Toisessa rakennetaan liian nopeasti ja perustus ei kestä painoa ja märät rakenteet mätänevät, eli voima ja lahjojen suhde on epäsuhta suhteessa Kristuksen tuntemiseen ja luonteeseen.

Kristuksen ruumista vaivaa tänään vahva turhautuminen ja hämmennys olosuhteiden Jumalan- ja sitä vaativan maailman edessä.

Meidän ei tarvitse pelätä olosuhteita, vaikka pelkäämmekin. On tärkeää tuntea sana sen suhteen miten Jumala kasvattaa meitä lapsinaan. Lue Hepr. 12: ja erityisesti mikä siinä asetetaan päämääräksi, miten se toteutuu ja vertaa sitä odotuksiisi. Kysy myös miksi oikeasti koet että sinulla on “Turva tuomiopäivänä”. Onko se merkit ja yhteisön hyväksymä uskon ilmaisu vai se että omatuntosi elää Jumalan edessä ja Kristus ja Hänen työnsä on ainoa syy turvaasi?

Kaikessa tässä saamme olla myös turvassa lapsen aseman vuoksi sen suhteen että, me kaikki olemme kasvamassa jossakin vaiheessa uskottelun ja uskon, nöyristelyn ja nöyryyden. Eli meidän ei tarvitse olla valmiita, ainoastaan matkalla. Viis vuotias on “Täydellinen” viisivuotias. Kaksikymmentä vuotias on “täydellinen” kaksikymmentä vuotias. Välillä Jumala kuitenkin pysäyttää meidät näkemään että me olemme täyttämässä “30” vaikka olemme uskoneet olosuhteiden takia palanneemme viisi vuotiaaksi. Hän myös palauttaa lapsensa usein todelliseen ikäämme kun uskomme olevamme “50” ja kasvaneemme ilmestyksemme takia nopeammin kuin muut, vaikka todellisuudessa olemme vauvan tasolla kun meiltä viedään ulkoinen vahvistus.

Meidän todellinen kasvu iässä o kasvu armossa ja kasvu siinä tapahtuu vain kun näemme itsemme ensin omavanhurskauden tilassa ja sen jälkeen Kristuksen vahurskaudessa. Tämä ei ole tiedolla hankittava asia vaan kokemus ja ilmestys, Jumalan työ meissä. Meitä ei olla kutsuttu “pop up” uskovaisuuteen vaan nKristuksen tuntemiseen tähän “pysyvyyteen”:

“Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät ja asetin teidät, että te menisitte ja kantaisitte hedelmää ja että teidän hedelmänne pysyisi: että mitä ikinä te anotte Isältä minun nimessäni, hän sen teille antaisi. 17 Sen käskyn minä teille annan, että rakastatte toisianne”. (Joh. 15:16-17)

Pysyvyys kaikessa “rakentamisessa” vaatii lainalaisuuksien hyväksymisen ja niissä pysymisen.

Siunauksin

Matti

Summerfest 2017 ajatuksia

 

IMG_9850.JPG

Melko harvoin käyn missään hengellisillä kesäjuhlilla tai festareilla. Eilen oli sellainen poikkeus, kun yhdessä vaimoni kanssa osallistuimme Seinäjoella Summerfest 2017 tapahtumaan ja siellä kahteen tilaisuuteen lauantaina. Ensimmäinen oli Ryan Adams 29 v seminaari ja toinen Nicky Cruz 79 v. Heidän välillään on 50 vuotta mutta yhtä elävä ja tuore Kristus.

Ajattelin hiukan jakaa sitä HYVÄÄ mikä minua puhutteli siellä.

Ensinnäkin niin molemmista huokui se yhteinen tekijä että Evankeliumi Kristuksesta on niin iso juttu että siitä- ja sille ei voi muuta kuin elää. Jokaisen meistä tulisi pyrkiä elämään päivittäin sen kysymyksen edessä mille on arvollista elää. Niin arvollista että oma ja muitten heikkous, pettymykset, virheet ja lankeemukset ym, eivät ole syy vetäytyä ja elää itselle. Meidän kutsumme on elää kutsumuksemme arvoisesti. Meidät on pelastettu ikuisesta katastrofista yltäkylläiseen elämään Jumalan yhteyteen, Hänen valtakuntaansa. Siinä valtakunnassa on erilaiset lainalaisuudet kuin se “Maailma” josta meidät “otettiin” ja jonka vaikutusvallasta meidän on tarkoitus siirtyä Jumalan vaikutuksen alaisuuteen.

Meidät on kutsuttu etsimään ensin tuota valtakuntaa itse julistamalla Evankeliumia ristiinnaulitusta Kristuksesta ja antamaan itsemme eläväksi uhriksi niin että elämme arvioiden mikä on Jumala tahto ja miten kaikki se mitä olen, osaan ja omistan palvelee Jumalan tarkoitusta. Näin me myös autamme toisiamme elämään näin ja tulemaan siksi miksi Jumala on meidät tarkoittanut. Tämä on etsiä ja elää Jumalan valtakunnassa. Jeesus kuoli jotta emme enää eläisi itsellemme.

“Kyse ei ole minusta , eikä koskaan ole ollut kyse minusta”, oli asia jonka Ryan pyysi jokaista meitä kirjoittamaan muistiin. Kaikessa on kyse “Kristuksesta”, hän sanoi. Aamen! Ihana totuus ja kivulias, mutta ei mahdoton kasvun paikka. Tämä lause oli lähtökohtana ennen kuin hän aloitti kertomaan niistä seitsemästä vaikutuksen alueesta jossa kukin meistä voi löytää palvelupaikkansa.

Nämä alueet ovat: Uskonto, Perhe, Koulutus, Hallinto, Media, Taide & viihde, Yrittäjyys

Nämä ovat vaikutusalueita ja kanavia jotka hyvin pitkälle ovat tänään vihollisen valjastamia ja suuri syy siihen on se että me uskovina emme näe että me voimme siellä vaikuttaa tai että Jumala ei halua siellä vaikuttaa. Liian usein me vain elämme riskittömässä hengellisessä kuplassa seurakunnan toiminnan sisällä. Siellä myös usein tuomitsemme kättelyssä Ryanin kaltaisen antaman opetuksen sillä verukkeella kuinka paljon väärinkäytöstä historiassa on ollut. Siten luomme suurimman väärinkäytöksen mitä on, eli leiviskä käyttämättä jättämisen. Toinen oja on se että emme ole valveilla sydämemme suhteen siitä mikä vaikutusalue ja vuoren valloitus oikeasti on olennaisin.

Olen viime vuosina kuullut ja läheltä nähnyt miten “seitsemän vuoren valloitukseen” (seven mountains of influence) on pyritty ja nähnyt sen version missä Evankeliumi ristiinnaulitusta lähes katosi tai oli sivuroolissa ja taustalta paljastui eskatologia jossa seitsemän vuoren valloitus oli päätarkoitus JOTTA Jeesus VOISI palata, eli seurakunnan tuli pyrkiä hallitsemaan maata näiden vuorten valloitusten kautta, eli asettaa Jumalan valtakunnan maan päälle jotta Jeesus voisi palata. Siinä myös seurakunnan- ja paimenuuden tarkoitus ja ihmiskuva muuttui kättelyssä.

Kuunnellessani Ryania (tietämättäni hänen lopunajan näkemystä tästä) pystyi helposti samaistumaan ja yhtymään hänen opetukseensa että meidän todellakin tulee astua ulos siitä kokous kuplasta jossa seurakunta kyykkii ja ihmettelee maailman menoa ilman että se vaikuttaa siihen millään tavalla. Aina kun Jumala herättelee seurakunnan näkemään kullekin ajalle tärkeitä avaimia jolla meidän tulee toteuttaa tarkoituksemme seurakuntana, niin vihollinen luo rinnalle samanlaisen, mutta siinä on elementti joka pikkuhiljaa vesittää tai asettaa Evankeliumin rististä sivurooliin, eli vuorten valloitus asettuu päärooliin tavalla jossa valtakuntaan ei enää mennä syntien sovituksen kautta vaan luomisessa menetetyn potentiaalin tietoiseksi tekemisen ja ennalleen asettamisen kautta. Eli siinä siirrytään voimaan ilman että risti saa paljastaa sen että lankeemus nimenomaan oli himo voimaan ja auktoriteettiin omissa käsissä.

Himo ei ollut pahan tekemiseen vaan jumaluuteen. Auktoriteetti on osa uskovan elämää ja se on meiltä pitkälti hukassa, aivan kuten meidän identiteetti ja vapaus Kristuksessa. Se on syy miksi me piiloudumme niin usein kirkkorakennusten seinien sisälle vaikka ensisijainen kutsumuksemme on sen ulkopuolella. Yksi suurimpia puutteita seurakunnassa, “puolittaisen” evankeliumin julistuksen jälkeen, on se että emme opeta uudesta, Evankeliumin tuomasta vapaudesta ja identiteetistä, kutsusta, ja että emme varusta opetuslapseuteen ja Herran palvelemiseen sillä paikalla mihin meidät on asetettu. Ilman tuota varustamista ei tule astua sille paikalle.

Itse uskon vakaasti että nuo eilen opetetut “seitsemän vaikutuksen aluetta” ovat niitä vaikutusalueita jossa meidän tulee antaa itsemme Herralle ja oppia palvelemaan siellä. Niin kauan kun se on Evankeliumin ja valtakunnan tähden niin se on tervettä. Ilman Evankeliumia valta tekee meistä ylpeitä ja se “hyvä” mitä olemme tekemässä muodostuu meille epäjumalaksi Jumalan palveluksen sijaan. Silloin siinä yhtäkkiä onkin “kyse minusta, eikä Kristuksesta”. Ylpistyminen “Herraa palvellessa” ei ole raamatussa mikään harvinainen tapaus tai varoitus. Ei myöskään se ilmeinen arve tulla ensin tarpeeksi tietoiseksi ja riisutuksi “minästä” ennen kuin saa palvelutehtävän.

Niin kaukana kuin Evankeliumi ristiinnaulitusta Kristuksesta ja Hänen näkyväksi tekemisensä on meidän oma “vaikutetuksi tulemisen alueemme”, niin me voimme pyrkiä vaikuttamaan jokaisella seitsemällä vaikutuksen alueella. Eli avain ei ole se miten ja missä me vaikutamme vaan kuka ja mikä vaikuttaa meissä. Ei ole mitään Pyhän Hengen vaikutusta ilman Kristuksen näkyväksi tulemista eikä mitään Kristuksen kohtaamista tai näkyväksi tulemista joka ei kulje ristin kautta.

Ryan puhui seitsemästä “vaikutuksen alueesta”. Se on mielestäni paljon parempi kuin “vuorten valloittaminen”. Jumalan valtakunnassa on nimittäin vain YKSI vuori jäljellä valloitettavaksi ja se on minun sydämeni. Kun se valloitetaan niin Jumalan valtakunta leviää. Kaiken muun Jeesus on jo valloittanut. Hänelle ON jo annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hänellä ei kuitenkaan vielä ole kaikki valta seurakunnassaan. Edelleen otamme omistusoikeuden “meidän” seurakunnasta ja “minun” virastani.

Tuolle Ryanin opetukselle on suuri tarve. Itse opetin siitä joitakin vuosia kunnes törmäsin väärään versioon siitä ja tein sen virheen että vetäydyin (se ei ollut ainoa syy). Eilinen ilta jälleen muistutti taas siitä että väärän kohdatessa ja virheen tehtyään ei tule vetäytyä vaan etsiä aito versio siitä. Jumala on suurempi kuin Saatana. Heitä ei edes voi verrata samassa kategoriassa. Jumala on yksin omassa kategoriassaan ylimpänä.  Hän on voimallinen johdattamaan meidät oikealle tielle Hänen nimensä tähden. Kyse ei ole siitä olemmeko oppineet kaiken vaan siinä olemmeko opetettavissa.

Ristin työ meissä tekee juuri tämän eron meissä, eli miten ja miksi elämme luovuttamatta. Se tekee myös sen että voimme- ja meidän täytyy nöyrtyä tulemaan korjatuksi ajattelussamme ja suunnassamme, peittelemättä virheitämme. Jumalan valtakunnassa syy pyrkiä vaikuttamaan ON jo tapahtunut, eli “Kristus meissä kirkkauden toivo”. Kukaan meistä ei tule olemaan täydellisesti vapaa “itsestämme” mutta armon työssä meissä ristin ollessa perustana, luo sen eron että Herran pelko aina vie parannuksen paikalle kun on tarvetta. Parannuksen teko ei ole häpeän kartuttamista vaan armossa elämistä.

Tämä siksi että uskottavuus ei ole meidän vaikuttamisessa vaikutusalueella, vaan Kristuksen vaikutuksessa meissä. Siksi Mooses, Pietari, Paavali, Jeremia ym tarvitsi kokea sen että “kyse ei ole minusta, eikä koskaan ollut kyse minusta”. Se vaati heikkouden kokemuksen ja tien jotta en itse koskaan ala uskomaan että voima on minusta lähtöisin ja avoin heikkous siksi että meitä katselevat eivät lankeaisi ansaan tehdä voimasta inhimillinen henkilöitymä.

Evankeliumi edellä meni myös Nicky Cruz. Armon kokemus ja silloin kauan sitten asetettu perustus oli yhä sama. Hänestä huokui myös se että hän edelleen elää sen kysymyksen edessä mikä om Evankeliumin arvoinen elämä ja hedelmä moninkertaistuu. Hänen todistuksessaan ja Ryanin opetuksessa ja todistuksessa tuli itselle eläväksi nämä Jeesuksen sanat:

” Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun ja evankeliumin tähden, hän pelastaa sen“. (Mark. 8:35)
Jeesus sanoi: “Totisesti minä sanon teille: ei ole ketään, joka minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talosta tai veljistä tai sisarista tai äidistä tai isästä tai lapsista tai pelloista, 30 ja joka ei saisi satakertaisesti: nyt tässä ajassa taloja ja veljiä ja sisaria ja äitejä ja lapsia ja peltoja, vainojen keskellä, ja tulevassa maailmassa iankaikkista elämää“. (Mark. 10:29-30)

Meidän tulee “menettää” elämämme “Kristuksen ja Evankeliumin tähden“. Tämä ennekuin kuin lähdemme “vaikuttamaan” tai “valloittamaan”. Ei siinä tietenkään voi tai tarvitse olla valmis mutta suunnan täytyy olla se. Meidät on pelastettu itsellemme elämisestä elämään Hänelle joka kuoli meidän puolestamme (vertaa: 2 Kor. 5:15). Nicky 79, on yksi todistus Evankeliumin muuttavasta voimasta, eikä ainoastaan vapautumisesta siitä mikä oli vaan että Kristus ja Evankeliumi vapauttaa Jumalan suunnitelman meidän elämäämme. Me voimme valloittaa vuoret Jeesuksen nimessä ja kohdata Jeesus joka ei tunne meitä (Matt. 7:) tai Jeesus voi valloittaa “vuoren” meidän sisimmässämme ja kun siinä tilassa sitten kohtaamme Hänet eräänä päivänä, niin emme edes tiedä missä me olimme ruokkineet- tai vaatettaneet Hänet

”  Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ‘Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti.

35 Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; 36 minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.’ 37 Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: ‘Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja ruokimme sinua, tai janoisena ja annoimme sinulle juoda? 38 Ja milloin me näimme sinut outona ja otimme sinut huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut? 39 Ja milloin me näimme sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?’ 40 Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: ‘Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle“. (Matt. 25:34-40)

Valtakunta on meissä sisällisesti tänään ja eräänä päivänä se annetaan meille. Se on meille “valmistettu”. Isä on päättänyt antaa sen lapsilleen. Me tulemme hallitsemaan Hänen kanssaan kun Hän palaa (Luuk. 17:20-21, 19:9-26, Ilm. 20:6, 22:5 (vertaa Ilm. 2:26, eli kuka saa hallita kun ottaa kenen teoista vaarin?).

Ryanin kehotus nuorille taiteilijoille olkoon tämän kirjoituksen lopetus:

“Menkää Kristus edellä, antaen Hänelle kunnia kaikessa, niin ette ylpisty”.

Kiitos Jeesus eilisestä!

Jumala armahtaa ja unohtaa, seurakunta ei.

varoitus (2)

Olen hiukan seurannut tätä keskustelua “julkisesti langenneiden” ympärillä, kuten esim. nyt viimeksi julkisuuteen palanneen Markku Koiviston kohdalla. Markun sydämen tilaan en ota kantaa, muuta kuin että uskon Kristuksen työn riittävän myös hänen syntiensä sovittamisen.

Nyt näyttää kuitenkin siltä että uskoville ei riitä mikään. Vaikuttaa siltä että hänen kaltaisessa tilanteessaan, eli julkinen henkilö joka on langennut ja josta kaikki saivat tietää, vaaditaan loputtomasti julkista parannuksen tekoa. Se, miltä tuon parannuksen teon tulisi näyttää ei oikein kukaan tiedä. Selvää on kuitenkin että todella monelle nykytilanne ei ole riittävä ja uskovien(kin) suusta tulee mitä kovimpia nimityksiä ja yleistäviä tuomioita kuten; “miten tällaset aina tekee comebackin”.

Jeesus opetti meille että meidän tulisi sekä rakastaa että antaa anteeksi samalla tavalla kuin Hän on rakastanut ja antanut anteeksi meille. Ja ehkä se onkin juuri se mitä tässä nyt joidenkin osalta juuri harjoitetaankin. Tai oikeammin niin että eräät uskovat ajattelevat että heitä rakastetaan ja ovat saaneet anteeksi ansiosta ja suhteellisesta paremmuudesta, ei armosta. Porrastettu syntiluettelo, jossa jossakin kohden on ihmisen vetämä punainen kriittinen viiva, näyttää olevan käytössä.

Tällaista julkista tuomiota ja ikuista hyllyttämistä vaativat uskovat ovat lisäksi niitä jotka eivät yleensä kuulu siihen lähipiiriin jota esim. paimenen lankeaminen on koskettanut. He ovat lööppejä voivottelevia ja toimittajien kuvauksia nieleviä tuomareita. Usein on juuri näin että ne jotka jatkuvasti muistuttavat menneistä, on saatana (veljien syyttäjä) ja uskovat. 

Siinä ottaa oikeastaan todella suuret sanat suuhunsa kun väittää että “tuon henkilön parannus ei ole aitoa ja siksi ei ole vielä saanut anteeksi”. Onko meillä ylipäätään mandaattia ajatella tai sanoa niin? Varsinkaan jos emme elä lähellä ihmistä ja tunne häntä. Tai ehkä käytössä todellakin on oppi, jossa tietyistä synneistä ei noin vaan saa armoa.

On selvää että jokaisen langenneen tulee tehdä parannus ja kaikki se mikä parannuksen tekoon liittyy. Olkoon lankeemus sitten julkista tai ei. Jumalan kaikkivaltiaan silmien edessä on ainoa todellinen “julkinen” paikka, jossa Hän näkee kaikki lankeemuksemme ennen kuin edes synnyimme, ja silti kutsui meidät lapsikseen. Kristuksen työ ja vanhurskaus on syy siihen. Tuo julkinen paikka on se missä meidän omatuntomme tulee olla läpivalaistuna. Silloin jää ainoaksi vaihtoehdoksi turvautua Kristuksen työhön, ei ihmisten hyväksyntään. 

Tämän ajan häpeän- ja häväistyksi tulemisen kulttuuri, johon uskovatkin ovat lähteneet mukaan, ei koskaan tuota oikeaa hedelmää. Ainoastaan useita oikeassa olevien kuppikuntia joiden aika kuluu toisen kuppikunnan mustamaalaamiseen. Ja tässäkin tapauksessa jos julkisesti langennut olisi hakeutunut johonkin näistä nyt parannuksen ja katumuksen aitoutta epäilevien joukkoon niin parannus olisi luultavasti “aito”.

On tietenkin myös selvää että ihmisen katumus voi olla sekä aitoa että epäaitoa. Epäaito perustuu yleensä siihen että se tapahtuu vain ihmisten edessä ja heidän takiaan, mutta ei Jumalan. Sellainen parannus ei yleensä kestä. Lankeemus koskettaa yleensä lähellä olevia ja aiheuttaa haavoja joiden parantuminen vie oman aikansa. Vie myös aikaa pystyä jälleen luottamaan kun luottamus on petetty pitkällä ajalla, eli että kyseessä ei ole yksi lankeemus “hetkessä” vaan pitkään jatkunut. Anteeksi antajan omatunto täytyy myös siinä olla Jumalan edessä ja tuntea oma asema armon riippuvaisuudessa (Matt. 18:21-36).

Parannuksen tekoon kuuluu aina myös jollakin tasolla teot. Se ei ole vain mielenmuutos vaan myös mielenmuutoksen mukaiset teot (Apt. 26:20). Parannuksen teko voi olla ulkoisesti hyivnkin radikaalia jossa “katkaistaan” ja “heitetään pois” ne kanavat joiden kautta lankeemus tuli ja ruokkii lihaa. Vastuullisuus suhteessa toisiin tulee myös olla sen mukaista. 

Mutta ennen kaikkea tulee etsiä Herraa sen suhteen että miksi lankeemus tapahtui ja Jumalasuhteessa tökki näin. Eli lankeemus tai riippuvaisuus on aina jokin asia joka on ottanut Jumalan tai Jumalan tahtoman asian paikan. Parannuksen teossa ei ole koskaan kyse ainoastaan siitä mihin ulkoiseen asiaan ihminen lankesi vaan mikä Jumalasuhteessa puuttuu. 

Riippuvaisuuksissa riippuvaisuuden kohde on korvike sille mitä vain Jumala voi antaa. Siksi riippuvaisuuksissa ei vapauduta vain “lopettamalla” vaan että suhde Jumalaan ja siihen kuuluvat oikeat asiat täyttää sen tilan minkä riippuvaisuus on vienyt. Jos vain lopetamme niin syntyy tyhjiö joka nopeasti täytyy ja yleensä pahemmin kuin ennen ( Ef. 4:28, Matt. 12:42-45).

Saatanan strategia on pitää meidät niin syvällä syyllisyydessä tai ylpeydessä, että kaikki meidän energia kuluu lopettamisen yrittämiseen, häpeän ja hylkäämisen pelon voimasta. Tai vaihtoehtoisesti ylläpitämään hurskasta naamari niiden uskovien edessä joihin omatuntomme on sidottu ja jonka vapauttavaa tuomiota haluamme.  Uskovat voivat tässä palvella joko Jumalaa tai Saatanaa. Voimme olla kivittäjiä tai armon välittäjiä. Voimme olla myös kuin fariseukset jotka tekivät hurskaita tekojaan, “että ihmiset heitä katselisivat”.

Kun sanon armon välittäjiä niin siihen kuuluu sekä kehotus että rinnalla kulkeminen. Ilman rinnalla kulkemista ei tulisi kehottaa yksilöä, eli jos ei ole näyttää Jumalan tietä eteenpäin ja ole valmis siinä auttamaan. Usein nämä julkisesti “kehottajat” ovat yksin eläjiä, ilman mitään vastuullisuussuhdetta kehenkään.

Tämä meneillään oleva (joidenkin osalta) julkinen tuomitseminen tavallaan siis nyt väittää näin:

“Markku, me emme usko että sinä olet oikeasti tehnyt parannuksen koska et ole sitä todistanut meille. Me emme myöskään usko että tulet muuttumaan koska lankeemuksesi oli tuon luonteista. Me myös uskomme että sinun kohdallasi Jumala on katunut lahjojaan ja kutsumustaan ja näin uskomme kunnes todistat toisin … jne”.

Se mikä tuo todistus on, joka vakuuttaisi kaikki tuomitsijat siinä määrin että ryhtyisivät langennutta siunaamaan, on yhä pimennossa, tai oikeammin tämän vaatijoita on niin monia että tuskin se on edes mahdollista.

Olen tullut siihen tulokseen että kristillinen seurakunta voi olla hyvinkin julma, armoton ja yksinäinen paikka. Kristillisyys on jatkuvasti menneisyydestä eri tavoin muistuttava yhteisö. Toisaalta se voi myös olla synnin maton alla lakaiseva yhteisö ollakseen “rakkaudellisempi”. Tietekään yksikään seurakunta ei tässä ole täydellinen, mutta mitä suurempi läpinäkyvyys ja turvautuminen Evankeliumiin, sitä paremmat edellytykset on kasvaa.

Meillä on jokin pahasti vinossa omantuntomme ja armon suhteen kun me otamme oikeudeksemme jatkuvasti muistuttaa toisiamme lankeemuksista. 

Me, jotka olemme seurakunta, joka syntyy siitä että heidät armahdetaan ja elävät armosta riippuvaisena sekä syntien sovituksen että muutoksen suhteen. Me jotka olemme seurakunta joka julistaa Evankeliumia syntien sovituksesta jossa Jeesuksen tähden me saamme kaiken anteeksi, ja siten että Jumala ei anteeksi antamaansa enää muistele, eli ei tuo sitä enää eteemme lisätäkseen entisiä syntejä uusiin, jotta synti painaisi enemmän seuraavan lankeemuksen kohdalla. Me, jotka olemme seurakunta, joka opettaa että jos olemme rikkoneet yhden käskyn olemme rikkoneet kaikki. Me, jotka olrmme seurakunta, joka opettaa että kaikki ovat Jumalan edessä samalla viivalla armon tarpeen suhteen ja että kenelläkään meistä ei ole mitään asemaa josta kerskata Jumalan edessä tai olevamme parempia Jumalan edessä kuin joku toinen (1 Kor. 1:1-31, Ef. 2:8-10).

Miten on, olemmeko koskaan langenneet kaksi tai useamman kerran samaan syntiin? Miten on, tunnemmeko uskovia jotka mielestämme ovat langenneet pahemmin kuin me? Jos ajattelemme näin, niin voisimmeko oikeasti väittää tätä Jumalan edessä? Voimmeko oikeasti väittää näin sanaan perustuen ja kertoa miksi minä olen paremmassa asemassa ja vähemmän syntinen ja vähemmän ikuisen tuomion ansaitseva uskova kuin tuo julkisesti langennut? Vain onko niin että median kyllästämä omavanhurskaus ja tekopyhyys on sumentanut meidän näkökykymme.

Uskon että julkisessa tuomitsemisessa, tai hiljaisessa juoruilussa, on kyse ainoastaan meidän omavanhurskaudesta, jossa piilotamme oman syntimme muitten lankeemuksen taakse. Ja mikä onkaan parempi piilopaikka kuin se jota kaikki tuijottavat, koska hän on näkyvällä paikalla. Kuinka helppoa onkaan asettua kivittäjien joukkoon kun heitä on tarpeeksi monta. Jumala kuitenkin löytää meidät sieltä ja sanoo “millä mittaatte , teidät tullaan mittaamaan”. Eli kun ihminen alkaa asettamaan rajan sille missä kulkee “liian suuri lankeemus”, niin Jumala alkaa käyttämään meidän tapaamme mitata myös meidän synteihimme. Vain se joka on “ilman syntiä voi heittää ensimmäisen kiven”. Uskommeko oikeasti että me olemme saaneet “vähemmän ” syntejä anteeksi kuin joku toinen? Näin näytämme uskovan  kun seuraa sanojamme ja käyttäytymistämme. Ja siinä on ihan turha piiloutua sen taakse että “jokaisella on vastuu kehottaa ja varoittaa”. Tuo vaikuttaakin olevan ainoa asia jossa niin kovasti koemme “vastuuntuntoa”.

Uskon että tämä asia on Herralle todella tärkeä asia. Sen näkee mm siinä että Jeesus jopa opetti meitä rukoilemaan sitä että Jumala kohtelisi meidän rikkomuksiaan Häntä kohtaan samalla tavalla kuin me kohtelemme meitä vastaan rikkoneita. Ja nyt muistutan että ne jotka äänekkäimmin muistuttaa menneistä lankeemuksista ovat siis yleensä niitä jota vastaan julkinen henkilö EI ole henkilökohtaisesti rikkonut tai edes ollut minkäänlaisessa luottamus suhteessa. Yleensä tuomitsijat ovat vahingoniloisia , eli niitä jotka jo ennen lankeemusta olivat ns “varottelijoita” jotka jo silloin olivat kykenemättömiä tai haluttomia nostamaan esille mitään hyvää, ainoastaan etsimään virheitä pönkittämään agendaansa.

Jos varoittelijat olisivat aitoja Jumalan asialla olevia niin heidän tulisi surra, rukoilla ja etsiä kaikki mahdollinen apu langenneelle ja heille jota asia koskettaa. Eli elää rakkaudessa. Se tapa jolla se nyt tapahtuu ei auta ketään muuta kuin oikeassa olijaa “loistamaan” saman mielisten edessä.

Tämän ajan “julkisuus” on kirous. Se on todellisuus jossa uskovat eivät ole suurelta osin oppineet elämään armollisesti ja Kristuksen kaltaisesti. Usein pitää puhua, mutta yhtä usein pitäisi olla hiljaa, rukoilla ja vasta sitten puhua ja/tai toimia. Meistä näkee että esim. FB varastaa meidän hiljaista aikaa Herran kanssa. Meistä on tullut reagoijia, ei kuuntelevalla paikalla olevia. Media, ja varsinkin Some on luonteeltaan sellainen että se johtaa kiusaukseen elää pinnallisesti, piiloutua ja puhumaan todella vastuuttomasti ja vahingollisesti. Ja edelleen olen sitä mieltä että kun uskovat käyttävät puolustuksenaan raamatun jakeita “julkisesta” koettelemisesta ja tuomitsemisesta, niin väitän että tämän ajan “julkisuus” ei millään tavalla vastaa sitä mitä julkisella tarkoitettiin silloin ja ennen kaikkea sitä että se julkisuus miten sillä tänään retostellaan ei palvele Evankeliumin asiaa.

Tietenkin myös sekä houkutukset että eksytykset leviävät aivan eri tavalla julkisesti tänään joten opetusta aidosta, jolla tunnista väärän, tulee olla julkisesti. En siis nyt puhu nyt siitä, vaan siitä että suurin osa “varoittelijoista” toimivat täysin yksin ja ilman minkäänlaista koettelemista. He vain toistavat irrallisesti ja yleistäen mitä muut vastuuttomat ja vahingoniloiset levittävät.

Langenneen kehottaminen, oppien ja opettajien koetteleminen, eksytyksistä varoittaminen jne, on vastuullinen tehtävä joka on verrattavissa vanhinten- ja opettaja tehtävään. Ja mehän tiedämme ettei jokaisen tulisi olla opettaja. Tehtävä on vastuullinen siksi että kyse on ennen kaikkea ihmisten sielusta jota johtajat “valvovat”. Lisäksi on kyse ihmisistä joiden koko elämäntyö ja ihmissuhteet vedetään lokaan ja sitten muistutetaan siitä vielä vuosia sen jälkeen kun parannus ja muutos on jo tapahtunut.

Meidät tunnistetaan Jeesuksen opetuslapsiksi “keskinäisestä” rakkaudesta. Jos tämä julkinen keskustelu on sitä niin “ei kiitos”. Kuka haluaisi tulla osaksi tällaista perhettä jossa lyödään langennutta vuosi vuoden jälkeen maan rakoon ja jossa harjoitetaan “Hurskasta” juoruilua, eli = kerrotaan asiat “rukousaiheina”, mutta ennen kertomista kertoja ei ole viettänyt rukouksessa aiheen puolesta. Jos olisi niin hän ei olisi luultavasti juoruillut sitä eteenpäin. Usein jopa maailmassa kohdellaan langenneita paremmin ja kehotetaan paremmin rinnalla kulkien.

Onko meillä armo kadoksissa? Olemmeko korvanneet armon omavanhurskaalla oikeassa olemisella ja “hyvä/aito kristitty” mittareilla.

Onko sellaista olemassa kuin “hyvä- tai perempi Kristitty”? En usko! On ainoastaan armahdettuja joiden ainoa uskottavuus ja kerskaus on Kristus. Me olemme kaikki Jumalan edessä samalla viivalla syntisyyden kanssa kuin Markku. Yksikään meistä ei ole parempi, ja jos uskomme olevamme niin Herra armahtakoon meitä siitäkin synnistä.

 

Onko yhtä oleminen mahdollista?

Harvasta asiasta voi kristillisyydessä olla niin vahvasti yhtä mieltä, kuin siitä että emme ole yhtä. Siltojen rakentamisen sijaan me usein revimme ne ja rakennamme muurin tilalle. Rakennamme riitaa enemmän kuin rauhaa. Tätä tapahtuu joka kerta kun levitämme toisesta uskovasta tai seurakunnasta jotakin mikä ei rakenna tai palvele seurakunnan olemassaolon tarkoitusta. Ruumis usein haukkuu julkisesti toisen osan kelvottomaksi ja siihen kuulumattomaksi.

Aloitin n. 5 vuotta sitten kirjoittamaan kirjan “yhtä olemisesta”. Jos se joskus valmistuu,  jää nähtäväksi. Aihe on vaikea, joidenkin mielestä toivoton tapaus. Näin koen myös usein itse. Sekä oman sisimpäni asenteen- että ulkopuolella olevien suhteen.
Tästä huolimatta haluaisin ajatella niin että Jeesus aina saa rukousvastauksen, jossakin vaiheessa. Tähän aiheeseen liittyen uskon että Hän on jo saanutkin. Ehkä me vain keskitymme väärin odotuksin-, kuten omien rukoustemme suhteen, myös Jeesuksen rukousten suhteen odottamaan vääränlaista rukousvastausta? Näin Jeesus rukoili :

Minä olen antanut heille sinun sanasi, ja maailma vihaa heitä, koska he eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.
15 En minä rukoile, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että sinä varjelisit heidät pahasta. 16 He eivät ole maailmasta, niinkuin en minäkään maailmasta ole.
17 Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus. 18 Niinkuin sinä olet lähettänyt minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät maailmaan;
19 ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa.
20 Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, 21 että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt. 22 Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä- 23 minä heissä, ja sinä minussa-että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.
24 Isä, minä tahdon, että missä minä olen, siellä nekin, jotka sinä olet minulle antanut, olisivat minun kanssani, että he näkisivät minun kirkkauteni, jonka sinä olet minulle antanut, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman perustamista.
25 Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen sinut, ja nämä ovat tulleet tuntemaan, että sinä olet minut lähettänyt.
26 Ja minä olen tehnyt sinun nimesi heille tunnetuksi ja teen vastakin, että se rakkaus, jolla sinä olet minua rakastanut, olisi heissä ja minä olisin heissä.” (Joh. 17:14-26)

Se on tässä tekstissä selkeää että meidän ei ole tarkoitus tulla näkyväksi kun meidät lähetetään, vaan Hän joka meidät lähetti. Se kuka Jeesus on ja mitä Hän on meille antanut on yhtä olemisen perustus. Kristus on yhtä olemisen perustus.

Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, 2 kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa 3 ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä: 4 yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte;
5 yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; 6 yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa. 7 Mutta itsekullekin meistä on armo annettu Kristuksen lahjan mitan mukaan“. (Ef. 4:1-7)

Kristus on tuo yksi ruumis. Kristus on se joka lähetti meille Hengen. Kristus on meidän ainoa toivo. Kristus on Herra. Usko Kristukseen pelastaa. Kristukseen meidät on kastettu. Tuo yksi Jumala tuli näkyväksi Kristuksessa.

Kuinka monta “eroamista” ja uutta seurakuntaa onkaan syntynyt siksi että emme voi “yhtyä” johonkin oppiin tai että “Jokin puuttuu”. Sen sijaan että olisimme tuon kehotuksen mukaan “nöyriä, hiljaisia ja pitkämielisiä”, meistä tuleekin ylpeitä, äänekkäitä ja kärsimättömiä. Ikään kuin rakkaus totuuteen aina tulisi näkyä äänekkäänä ja protestoivana huutona … joka tietenkin taas kerää samanmieliset joukkona ja syntyy “uusi uljas uusi”.

Rakkaus totuuteen tulisi yhtä lailla olla “nöyryys“, koska siitä saa armon ja kyvyn nähdä armollinen tie, ja “hiljaisuus“, koska se saa meidät ensin rukoilemaan, odottamaan Herraa, kuuntelemaan ja koettelemaan yhdessä muitten kanssa olennainen ja toimimaan rakennukseksi sen mukaan, ja “pitkämielisyys“, koska harva asia muuttuu väittelemällä.

Kyllä tietenkin on olemassa tilanteita jolloin täytyy “Lähteä”, joko vapaehtoisesti tai pakosta, mutta väitän että huomattava osa “lähtemisistä” ja “Uuden perustamisista”, eivät ole Jumalan mandaatilla toteutettuja. Johtopäätös siitä miten ja miksi suljemme ulos osan Kristuksen ruumiista on usein omamme, ei Herran. Omalla kohdalla uskon edelleen että aikoinaan perustaessamme seurakunnan, saimme Jumalalta asioita joita seurakunta kyllä tarvitsi, mutta tänään näen myös että minä en silloin rakastanut tuota totuutta “nöyryydestä”, “hiljaisuudesta” ja “pitkämielisyydestä”. Ehkä ennemminkin totuuden kanssa provosoimisesta jonka halusin johtavan riippuvaisuuteen omasta johtajuudestani. Minulla oli “sana hallussa” monestakin näkökulmasta mutta tieto- ja se että minua seurattiin, paisutti. Minun kaipuuni nähdä muutos jossa Kristus tulisi näkyväksi oli pienempi kuin kaipuu itse tulla näkyväksi. Mutta tässäkin Herra toimi, eli ei minun epätäydellisyyteni mitätöinyt Herran työtä.

Ylipäätään nykyinen ohjelmakristillisyys ja ja johtajuus jonka se synnyttää, osaltaan ruokki tätä. Siksi paimenet tänään viihtyvät enemmän lavalla kuin varustaen yksitellen.

Kaikki yhtä oleminen siis henkilöityy vain Häneen, Kristukseen. Kristuskeskeisyys ja siihen pyrkiminen, ei ole vain “oikeaoppista” vaan se on elinehto ja suoja. Se on ennen kaikkea sisäistä Kristuskeskeisyyttä ja kaikki opetus ja paimenuus tulisi johtaa siihen.

Kuinka vaikeaa tästä tuleekaan kun uskomme henkilöityy oppi-isiimme, johtajiimme ja oman paikallisen seurakuntamme kasvattamiseen. Samoin myös kun usko ja perinteet alkaa pyörimään välineiden oikeellisuuden eikä henkilön Kristuksen ympärillä jne. Kun aletaan elämään menneisyydestä käsin ja tyydymme enemmän “turvallisuuden” ja “pysyvyyden” kokemukseen kuin liikkeelle lähtöön kantaaksemme hedelmää joka pysyy. Meidät on kutsuttu kantamaan hedelmää, ei säilömään sitä.

Usein koen halun luovuttaa, sekä oman- että ympärillä olevan luopumuksen suhteen tässä asiassa. Matka on pitkä mutta nöyryys ja läpinäkyvyys voi tehdä sen tien lyhemmäksi.

Meille ei sanassa ole annettu muuta mahdollisuutta kuin rakentaa siltoja ja rauhaa niin pitkälle kuin se meistä riippuu. Jos sitten toisella puolella ei löydy sillalle ja rauhalle Kristusta kiinnityskohdaksi niin me ainakin olemme Herran edessä tehneet oman osuutemme ja Hänen voimassaan. Tuo oma osuus on itsensä koetteleminen sanassa Herran edessä. Tuomio on Herran kunkin suhteen.

Joka kerta kun “mittaamme” henkilöitä tai oppeja, niin muistetaan että samalla määrittelemme itsellemme mittaa. Armon kokemuksen suhde siihen jota mittaamme on ratkaiseva siinä miten oikeasti voimme auttaa ottamaan rikan pois silmästä (Matt. 7:1-5). Se vaatii hirren poiston omasta ja se poisto ei ole “minä ymmärsin olevani väärässä ja vaihdoin suuntaa”. Ei, tuo hirren poisto on armon kokemus ilman omaa voimaa ja ansiota. Se poistaa tarpeen olla oikeassa ja synnyttää kaipuun etsi Herraa ja elää se todeksi enemmän kuin puhua siitä. Kun me liikumme tietomme ja ilmestyksemme varassa armon sijaan, niin me olemme aina valtavan varmoja niiden edessä jotka ovat mielestämme väärässä, sen sijaan että välittäisimme armoa joka tuo elämän.

Meillä ei ole syytä luovuttaa minkään asiaan liittyen missä Jumalan sana on ilmoittanut tahtonsa.

Jeesus muistutti opetuslapsilleen että se mikä on “Ihmisille mahdotonta on Jumalalle mahdollista” (Matt. 10:27). Ylipäätään on niin että Jumala käskee vain asioita jotka ovat meille mahdottomia mutta Hänelle mahdollisia. Kaikki mitä Hän käskee on Hän joko valmistanut (Ef. 2:8-10) ja antanut ennakkoon tai valmistanut ja antaa kun otamme askeleen siihen suuntaan mihin Hän haluaa. Me emme siis voi tehdä mitään ilman Häntä mutta kaikki tarvittava on meille annettu Hänen tahtonsa toteuttamiseen. Tarvitsemme vain armon! (1 Kor. 15:10)
Tämä on syy miksi emme saa luovuttaa!
Ainoa asia mikä on armon ja siten myös yhtä olemisen esteenä, on ylpeys (Jaak. 4:). Ei lankeaminen, heikkous tai epäonnistuminen, niin kuin me usein ajattelemme. Ja heikkoudenkin kohdalla suurin este on usein ihmispelko ja häpeä, ei niinkään katumus Herran edessä ja Herran pelko. Yleensä uskovat eivät usko langenneen ihmisen aitoon parannukseen ja muutokseen joka on langennut syntiin johon emme itse ole (julkisesti) langenneet. Siinä on sitten iso jono ihmisiä jotka vaativat vuorollaan omanlaisen version “Julkisesta parannuksen tekemisestä” vielä vuosien jälkeen. Kuvitelkaa miten Paavalin tai Pietarin olisi käynyt meidän parissa heidän cv;nsä kanssa. Kuitenkin Jumala edelleen “valitsee sen mikä ei mitään ole tehdäkseen mitättömäksi sen joka jotakin on”. Se että me Jumalan kansana kadotamme armon Kristukseen, johtaa siihen että me emme enää näe tai odota sitä miten Jumala yleensä valitsee lähetikseen meille epätodennäköisen ja “liian heikon”. (Vertaa. 1 Kor.1: 1-31)

Jos ihmispelko on suurempi kuin Herran pelko niin me usein vetäydymme ja luovutamme. Suuri syy tähän on siis se vääristynyt uskon uskottavuuden määritelmä mikä meillä on toisiamme kohtaan, eli että luotettavuus on “puhdas cv” palveluksessa tai että täyttyy kriteerit tietyissä mielipiteissä tai painotuksissa.
Suuri osa uskostamme elää edelleen ihmisten vahvistuksesta enemmän kuin Jumalan vahvistuksesta. Ne vain sekoittuvat usein niin vahvasti yhteen että emme erota mikä on mikä. Eikä meidän aina edes tarvitse yrittää niitä erotella. Muuten juutumme helposti ajatukseen että “minun motiivini ja ilmaisuni täytyy olla täysin puhdasta jotta Herra voi käyttää” meitä ja/tai muita. Jos näin olisi niin voisimme kaikki panna pillit pussiin ja tietenkin usko siihen että oma näkemys , kokemus ja ilmaisu on aina oikea ja puhdas, on absurdia sokeutta omalle ylpeydelle.

Uskon että tarvitsemme sisimpämme sekä motiiviemme koettelemista (sana, rukous ja yhteys), ja pysymistä kutsumuksessa vaikka emme ole täydellisisä. Kumpaakaan ei tulisi lopettaa epätäydellisyyden takia. Suoja sille, että suunta on oikea kasvussa motiivin suhteen ja että se ei pääse hallitsemaan, on valossa eläminen Jumalan ja ihmisten edessä. Läpinäkyvyys ja vastuullisuus (mm koetteleminen, syntien tunnustaminen toisillemme jne).

Meillä on lupa elää näin! Syy siihen on se että olemme Kristuksessa. Ne päivät kun kaikki menee putkeen Jeesuksen seuraamisessa, silloin olemme Kristuksessa. Ne päivät kun mikään ei mene putkeen ja saamme katua ja pyytää anteeksi, silloinkin olemme Kristuksessa. Yhtä paljon! Me emme siis palvele omista saavutuksista käsin vaan asemasta ja identiteetistä käsin Kristuksessa.

Tässä oma kokemus Kristuksen pitkämielisyydestä meitä kohtaan on ainoa tie olla pitkämielinen muita kohtaan. Myös tämä on yhtä olemisen perusta.
Tämä ystävät, on minulle yhä olemista, eli “Kristus minussa”. Yhtä oleminen on minulle yhtä olemista Kristuksen kanssa, se mitä Hän on minun puolestani ja mitä olen Hänessä, ja se taas on ainoa ratkaiseva edellytys yhtä olemiseen Kristuksen ruumiin kesken. Tai näin tulisi olla. Meidän yhtä olemisemme on yhteinen riippuvaisuus Kristuksesta. Tätä meidän tulisi etsiä ja tunnistaa toisissamme. Tämän ympärille meidän tulisi kokoontua, rukoilla, ylistää ja palvoa. Tämän varassa meidän tulisi tulla yhteen ja lähteä ulos julistamaan Evankeliumia totuudessa, rakkaudessa ja voimassa, ja tekemään kaikkea sitä mikä siitä seuraa, kuten opetuslapseuttaminen. Kaikki muu on toissijaista.

Uskovat ovat tänään yhä enemmän jakaantuneet. Yksi suuri jakaantuminen on tämä eksytys metsästys. Toisaalta myös välinpitämättömyys koettelemisen suhteen. Ylpeys on molemminpuolista. Ylpeys on se joka alkaa syyttelyllä ja johtaa siihen että kukaan ei kuuntele toista osapuolta Kristuksen ruumiissa eikä siksi opi mitään. Ajatus siitä että vain osalla Kristuksen ruumista olisi koko totuus eikä tarvitse kenenkään muun ruumiin osan yhteyttä kuin saman mielisten ja samankaltaiset yhteyttä on sokeutta.

Olen viime vuosien ajan osittain joutunut tutustumaan ja koettelemaan oppeja ja siitä syntyvää hedelmää. Olen joutunut ottamaan etäisyyttä ja se on ollut kivuliasta. Olen myös saanut tutustua moneen ihmiseen ja ilmiöön ja osittain yllättynyt löydöksistäni. Ehkä kaikkein eniten siitä mitä löysin itsestäni, peloistani, ennakkoluuloistani ja tarpeestani olla “sankari” ja “pelastaja” (Ehkä tästä lisää joskus myöhemmin).

Sain löytää asioita jossa en enää tunnistanut Kristusta tavalla johon olisin voinut yhtyä. Mutta olen myös löytänyt “yllättävissä yhteyksissä” saman riippuvaisuuden armosta ja Kristuksessa olemisesta kuin itselläni on, vaikkakin en ole osa samaa paikallista yhteyttä ja ihan kaikkea ole sisäistänyt kuin he. Näitä kokemuksia on useamman vuoden varrelta ja mitä erilaisimmista yhteyksistä. Osan olen nähnyt vasta myöhemmin. Osa tuosta erilaisten asioiden sisäistämisestä olen huomannut että he ovat siinä pidemmällä kuin minä.

Tuolla oman tutun piirimme ulkopuolella on myös monenlaista “epätervettä” juttua, kuten myös minussa on ollut ja on edelleen. Osa on “eksyksissä ihan vain kypsymättömyyttään” ja osa myös sellaisten vaikutusten piirissä jossa huomio menee pois olennaisesta niin että perustusta ei aseteta kunnolla. Osa on eksyksissä omiin epäonnistumisiin ja elää uskoaan niistä ja niiden synnyttämistä peloista käsin.  Ja sitten osa tietenkin on niitä jotka ilmaisee sen hiukan eri tavalla ja lisäksi he myös opettavat ja elävät todeksi joitakin asioita eri tavalla kuin minä. Minulla on myös paljon opittavaa heiltä mm rohkeuden suhteen.

Olen nähnyt myös sellaisia yhteyksiä joita ei näy Somessa, eikä heillä ole “lavaa”, ja silti heidän elämästään näkyy pysyvä hedelmä. He elävät rukouskammiosta käsin ja lähtevät liikkeelle sieltä, ja ilman määrällisiä tavoitteita jossa edes kokisivat tarvetta niistä raportoida Somessa.  Uskomatonta! Voitteko kuvitella että jotakin on olemassa ellei siitä kirjoiteta netissä!!! (Tämä ironiaa, ellei joku tajunnut)

Koska yhtä oleminen on aina ensisijaisesti yhtä olemista Kristuksen ja sanan kanssa niin ei tarvitse pelätä välirikkoa siitä näkökulmasta että siinä menisi mahdollisuus olla maailmalle uskottava. Päinvastoin! Uskottavuus tulee siitä että olemme yhtä Kristuksen kanssa ensin, ja vasta sitten siitä että se näkyy meidän keskinäisestä rakkaudestamme (Joh. 13:35, 2 Tess. 1:3) josta meidät tunnistaa Jeesuksen opetuslapseksi. Kristuksen kanssa yhtä oleminen näkyy mm siinä miten vastaamme kritiikkiin, miten se vaikuttaa meihin. Se näkyy myös siinä miten suostumme näyttämään kun olemme olleet väärässä jne. Kaikessa tässä Kristus ja Hänen armonsa työ tulee näkyväksi meissä.

Tämä on se “Kirkkaus” minkä Kristus on antanut meille. Hän antoi itsensä. “Kristus meissä, kirkkauden toivo“.

Yhtä oleminen Kristuksen kanssa ja Hänessä olevien kanssa on mahdollista!

 

Ensimmäinen rakkaus

“Esipuhe”

Tämä on piiiiiiiiiitkä opetusteksti jota ei ole tarkoitus lukaista lonkalta vaan on apu sanan lukemisessa kyseisestä aiheesta ja minun pohdinnoillani. Lukuaika ilman että avaa raamatun viitteitä on n. 25 min elämästäsi 🙂

Ensimmäinen rakkaus

Varoitus ensimmäisen rakkauden hylkäämisestä annettiin Efeson seurakunnalle (Ilm. 2:4). Tuo varoitus tai kehotus löytyy kuitenkin läpi raamatun. Se vain on ilmaistu tuossa jakeessa hiukan eri tavalla. Samankaltainen kehotus löytyy esim. 1 Kor. 13:, Matt. 6:33, 1 Piet. 3:15 ym.

Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi“.

Mutta mitä tuo ensimmäinen rakkaus on, miksi se on niin tärkeä, miten sen voi hylätä ja miten palata siihen?

Uskon että meistä jokaiselle on mahdollista hylätä se, mutta myös yhtä lailla ovi on auki pysyä siinä. Tämä siksi että jokaiseen varoituksen on myös olemassa lupaus. Kun Jumalan sana varoittaa jostakin on sen tarkoitus näyttää tilanteesta oikea tie eteenpäin ja voima siihen. Eli varoitukset annetaan rakkaudessa.

Tuon yllä olevan sanan mukaan kyseessä on siis asia joka meillä on ollut mutta jonka hylkäämme. Siihen kehotetaan myös palaamaan. Se on siis jollakin tasolla valinta jättää se ja ottaa jokin muu asia sen tilalle. Meille on ehkä helppo ymmärtää se pelastumattomassa tilassa olevan kohdalla mutta tuossa Ilm. 2 tekstissä kyseessä oli seurakunta joka oli sen hylännyt. Vieläpä oikeaoppinen ja epäaidon koetteleva, tunnistava ja hylkäävä seurakunta.

Mistä ensimmäisessä rakkaudessa sitten oikein on kysymys? Siinä on kysymys rakkaussuhteesta Kristukseen ja siitä että motiivi uskoa syntyy Kristuksen rakkauden tuntemisesta. Sen hylkääminen on etsiä rakkautta ja motiivia uskolle muualta. Usein ulkoisesta vahvistuksesta ihmisiltä tai jonkinlaisesta uskonnollisuudesta jossa säännöt ja suoritus menee suhteen edelle. Rakkaus Kristukseen sisältää tietenkin myös rakkauden totuuteen. Kristus kehui Efeson seurakuntaa monesta asiasta. Silti he olivat menettäneet ensimmäisen rakkautensa ja elleivät tekisi parannusta seuraukset olisivat vakavat. He saivat kehotuksen ja varoituksen.

Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa ettei yksikään meistä vaella uskossa niin etteikö tulisi aikoja kun meitä on syytä kehotta tai varoittaa. Ainoa todella vakava tila on se kun alamme uskoa ettei tätä tarvetta enää ole eikä tule. Tämä koskee sekä yksilöä että seurakuntaa (Hepr. 3:13, 2 Kor. 7:9, Apt. 20:31, ruots. “varoittanut”).

Rakkautta ja armoa ei voi kokea ellei koe sille tarvetta. Ilman huonoa uutista ei voi olla hyvää uutista, eli Evankeliumia. Jos ihmisen ainoa huono uutinen uskoon tullessa on jokin muu tarve kuin synti, niin silloin “evankeliumi” on apu siihen. Se ei kuitenkaan ole mikään pelastus, ainoastaan pelastus huonoista olosuhteista. Näin “pelastuneita” oli paljon Jeesuksen lähellä ja myös tyrkyllä Apostolien voiman piiriin. Myös se uskonnollisuus mistä Jeesus nuhteli Fariseuksia ja kirjanoppineita oli yksi versio siitä. Kaikki nämä ovat ensimmäisen rakkauden vastakohtia.

Eli voidaan sanoa ensimmäisen rakkauden hylkääminen on sitä että Jeesus itse ja se mikä Hänen näkökulmastaan on suurin lahja ja aarre, onkin vastaanottajalle toissijainen. Ei ehkä opillisesti, jos henkilöltä kysytään, mutta sydämessä.

Kristuksen rakkaus näyttäytyy siis aina ensin syntiselle, tarjoten anteeksiantoa ja sovintoa. Siinä on myös tärkeä ymmärtää mitä synti on. Synti on itselle elämistä ja/tai myös Jeesuksen nimen ja lahjojen väärinkäyttöä. Se on itsenäisyyttä ja itseriittoisuutta suhteessa Jumalaan.

Tuossa synnin tilassa on vakava elää. Sanan mukaan Jumalan viha lepää sellaisen ihmisen yllä (Joh. 3:38, Room. 1:18). Jumala kuitenkin rakastaa meitä ja valitsi lähettää Jeesuksen joka otti päälleen kaiken sen mitä me ansaitsemme ja kohdisti tuomion Häneen. Jeesus hylättiin meidän sijaan. Jumala on kärsivällinen mutta ei välinpitämätön ja passiivinen. Jumalan hiljaisuuskaan ei ole passiivisuutta. Kun uskovan elämässä tulee hiljaa voi se joskus olla herätyshuuto joka kehottaa hiljentymään ja etsimään Herraa.

Armo on jatkuva lähde joka on “armo avuksi oikeaan aikaan”. “Armonistuimen” luo saa mennä heti kun on tarve ja ilman pelko, koska me olemme lapsen asemassa. Me olemme jo vanhurskaita, eli Jumalalle kelpaavia Kristuksessa.

Ne päivät kun Jeesuksen seuraaminen mene putkeen, me olemme Kristuksessa. Ne päivät kun ei mene putkeen ja pyydämme anteeksi, olemme myös Kristuksessa.  

Ensimmäinen rakkaus perustuu kokemukseen armosta ja rakastetuksi tulemisesta ilman ansiota. Evankeliumi on siis ensimmäisen rakkauden perusta. Eli Jumalan suurin rakkauden osoitus synnyttää ensimmäisen rakkauden, suurimman syyn uskoa. Tai näin ainakin tulisi olla.

Ensimmäisen rakkauden voi hylätä, tai sitten voi tulla ns uskoon muusta syystä kuin syntien sovituksen kautta. Eli molemmissa tapauksissa suhde Kristukseen ei toteudu oikeasta syystä.

Jeesuksen ollessa maan päällä valtavasti ihmisiä seurasi Häntä sen voiman takia mikä Hänen kauttaan vaikutti. Hän itse persoonana ei kuitenkaan kiinnostanut yhtä paljon tai yhtä monia. Itse asiassa kun Hän tarjosi itseään “syötäväksi ja juotavaksi” niin sitä ei kestetty kuulla ja suuri joukko “opetuslapsia” jätti Hänet.

Sana puhuu “sisäisestä ihmisestä” ja miten se vahvistuu (Ef. 3:14-21). Rakkaus, Kristuksen rakkaus, on se minkä on tarkoitus vahvistaa sisintä. Ei ulkoinen vahvistu, josta mm. fariseukset ja kirjanoppineet kärsivät (Joh. 5:39-44). Luomisessa tuo rakkauden ja suhteen tarve asetettiin meihin, eikä sitä voi kukaan muu kuin Kristus täyttää. Syntiinlankeemuksessa me hylkäsimme ensimmäisen rakkauden lähteen ja aloimme etsimään muita lähteitä. Tämä jatkuu edelleen, eikä kristillinen uskonto ole siinä harvinainen korvike. Synti on sitä että etsimme rakkautta ohi Jumalan. Siksi me olemme niin alttiita riippuvaisuuksille. Me kun emme voi elää rakkaustyhjiössä. Jollakin se täytyy täyttää.

Syntiinlankeemuksessa me valitsimme kaiken Jumalan antaman ulkoisen hyvän mutta ilman Jumalaa tai Jumalan pelkän hyvän tuottajana.

Se että ihminen tulee uskoon ei siis tarkoita että me heti täysin vapaudumme korvikkeista ja niiden etsimisestä. Se että puhutaan Jeesuksesta seurakunnassa ei siis myöskään tarkoita että seurakunta on vapaa “ensimmäisen rakkauden” hylkäämisen mahdollisuudesta. Päinvastoin juuri uskonnollisuus perustuu tälle ja se rehottaa enemmän tai vähemmän kaikissa seurakunnissa ja jokaisen paimenen kohdalla.

Eli siinä missä ennen uskoon tuloamme elimme itsellemme maailman tarjoaman mukaan niin yhtälailla me uskoon tultuamme pyrimme valjastamaan uskon palvelemaan meitä. Tästä syystä meidät täytyy opetuslapseuttaa, eli jonkun täytyy opettaa meidät kuuliaisuuteen, riippuvaisuuteen ja antautumiseen. Itsemme kieltämiseen, elämämme menettämiseen ja sen löytämiseen.

Avain kuuliaisuuteen eli sisäiseen muutokseen on juuri Kristuksen rakkauden tunteminen. Kaikki muut syyt eivät tuota “hedelmää joka pysyy”. Ei pelko eikä ihmisten miellyttäminen.

Vaikka “hedelmistään puu tunnetaan” ja “usko ilman tekoja on kuollut”, niin on olennaisen tärkeää tietää ja erottaa mikä on syy ja mikä seuraus, eli mikä synnyttää hedelmän. Kun lähetyskäskyssä lähetettiin “opettamaan noudattamaan” kaikkea mitä Jeesus on käskenyt noudattaa, niin siinä ei ole kyse käsky listasta vaan nimenomaan sen opettaminen miten ihminen joka ei voi tehdä mitään ilman Jeesusta voi oppia elämään kuuliaisesti. Tämän kuuliaisuuden oppiminen ei ole vain Jeesuksen nimen ja auktoriteetin käyttämisen oppimista. Meille annettu tehtävä ei ole voiman käyttöä vaan armon välittäminen (2 Kor. 5:10-21). Sitä varten saimme Pyhän Hengen voiman.

Ilman tämän sisäistämistä teoista tulee matkimista ja Jeesuksen nimen käyttöä (ihmisten edessä) ilman että tuntee Kristuksen rakkautta (1 Joh. 3:6, Matt. 7:23, Ef. 2:8-10). Kristuksen rakkaus saa meidät viihtymään enemmän rukouskammiossa kuin ihmisten edessä vaikkakin sieltä meidät kyllä lähetetään ihmisten eteen. Rukouskammion tehtävä on muokata meitä jotta tiedämme minne mennä ja miten toimia siellä niin että Jumala saa Kunnian ja Kristus tulee näkyväksi Jumalan vanhurskautena. Ilman rukouskammiota me helposti vain ammumme kaikkea mikä liikkuu. Silloin “aktiivisuudesta” tulee suurempi arvo kuin kuulemisesta.

Olennaista on siis etsiä sisäistä Kristuksen tuntemista ja sisäistä muutosta. Kristuksen kaltaisuutta.
“Sentähden minä notkistan polveni Isän edessä, 15 josta kaikki, millä isä on, taivaissa ja maan päällä, saa nimensä, 16 että hän kirkkautensa runsauden mukaisesti antaisi teidän, sisällisen ihmisenne puolesta, voimassa vahvistua hänen Henkensä kautta 17 ja Kristuksen asua uskon kautta teidän sydämissänne, 18 niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, 19 ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä. 20 Mutta hänelle, joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme, sen voiman mukaan, joka meissä vaikuttaa, 21 hänelle kunnia seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti! Amen“. (Ef. 3:14-21)

Me siis etsimme yleensä järjellistä ja olosuhteilla mitattavaa rakkauden osoitusta Jumalalta. Ja tietenkin Jumalasuhde olennaisesti vaikuttaa olosuhteisiin jos muutos on aitoa. Raamattu kuitenkin todistaa että ulkoinen muutos voi näkyä ja silti meiltä voi puuttua oleellisin. Näin myös tuo Ilm. 2 luku todistaa monen muun kohdan ohella.

Efeson seurakunnalla oli monta terveen seurakunnan tunnusmerkkiä. Suurin merkki aidolle muutokselle on kuitenkin se miten me ajatellemme, puhumme ja toimimme ennen kuin tuo olosuhteiden muutos on tapahtunut, ja tapahtuu se tai ei. Itse uskon että tunnusmerkin ja Hedelmän välillä voi olla suuri ero. Hedelmä liittyy aina suhteeseen (viinipuu ja oksat, Joh. 15: ), siitä syntyvään sisäiseen muutokseen ja luonteeseen. Tunnusmerkki taas liittyy ulkoiseen muutokseen ja käyttäytymiseen. Sanan mukaan voimme näköjään tuottaa tätä ulkoista, ilman suhdetta ja sisäistä muutosta. Myös Jeesus nuhteli niitä jotka jatkuvasti etsivät merkkiä, mutta eivät Häntä (Luuk. 11:29, Joh. 5:39-40).

Hengen hedelmät todistavat Evankeliumin ja suhteen vaikutuksen meissä suhteessa toisiin. Eli suhde Kristukseen vaikutta suhteisiin. Vastakohtana tässä mainitaan “Kunnian pyytäminen, kateus … “:

Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen. 23 Sellaista vastaan ei ole laki.
24 Ja ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen. 25 Jos me Hengessä elämme, niin myös Hengessä vaeltakaamme.
26 Älkäämme olko turhan kunnian pyytäjiä, niin että toisiamme ärsyttelemme, toisiamme kadehdimme“. (Gal. 5:23-26)

Tässä tekstissä on monta olennaista asiaa. Ensinnäkin nuo hedelmät jotka ovat Kristuksen luonteen kuvaus. Toiseksi on olennaista tuo että olemme “Kristuksen omat”. Me muutumme mielenmuutoksen kautta ja yksi olennaisia mielenmuutoksen asioita on se miten ajattelemme siitä kuka meidät, lahjamme ja asemamme omistaa. Se vaikuttaa suuresti siihen kykenemmekö ylipäätään “Tutkimaan mikä on Jumalan tahto” (Room. 12:1-2). Maailmassa metsästetään asemaa ja etuja. Me taas elämme armosta ja näemme elämän ja kaiken lahjana jonka haltijoita olemme, emme omistajia. Ilman sitä meidän uskomme pyrkii vahvistumaan siitä että Jumala kuulee meitä eikä siitä että me kuuntelemme Häntä tarkoituksella seurata Häntä.

Hyvin usein koemme uskomme vahvistuvan siitä kokemuksesta että Jumala kuuli meitä. Se ei kuitenkaan tulisi olla uskomme perusta. Kyllä meidän on tarkoitus kokea että Hän kuulee meitä mutta vain niissä asioissa joissa olemme ensin kuulleet sanasta mitä Hän tahtoo, alkaneet rukoilla sen suuntaisesti, eli rukouksia “Jeesuksen nimessä”.

Jeesuksen antama suurin käsky oli rakastaa Jumalaa yli kaiken ja toinen sen kaltainen oli rakastaa “lähimmäistä niin kuin itseämme” (Matt. 22:).  Jumala on ilmestynyt, eli puhunut meille, “näyttäytynyt” meille, tullut ymmärrettäväksi Kristuksessa. Kristus on meidän ainoa oikea Jumalankuvamme, ihmiskuvamme ja samalla edellytys, eli syntien sovitus ja suhteen ennalleen asettamisen ainoa tie. Jumalan rakastaminen alkaa aina sillä että Hän on ensin rakastanut meitä (1 Joh. 4:19). Jumala ei siis rakastaa meitä siksi että olemme kuuliaisia vaan että Hän rakastaa meitä kunnes olemme kuuliaisia. Tuo rakkaus ilmenee rohkaisuna, kehotuksena ja lohdutuksena. Eli kasvatuksena (Hepr. 12:1-14).

Meidät on pelastettu suhteeseen ja tulemaan siksi miksi Jumala on meidät tarkoittanut. Se on paljon paljon olennaisempi asia kuin se että meidät on pelastettu helvetistä ja että lopussa “pääsemme taivaaseen”. Suhde nimittäin on syy miksi emme joudu helvettiin ja taivas suhteemme päämäärä, eli karitsan “häät”. Olemme morsian joka on valmistautumassa häihin. Morsian jonka puolesta sulhanen on antanut elämänsä. Me valmistaudumme sulhasta varten (Ilm. 21:2).

Syntiinlankeemuksesta lähtien tähän suhteeseen on ollut tunkemassa väliin hyötyajattelu. Usko ja suhde niin helposti ajautuu siihen että “jumalisuudesta tulee keino voiton saamiseen” (1 Tim. 6:5). Tämä ns. “turmeltunut mieli” ei ole mikään sivusta hyökkäävä pöpö, vaan se on meissä, eli lihassa asuva himo, joka etsii hyötyä Jeesuksen nimestä. Se ei ole ainoastaan mammonan palvomista. Kyseessä on vähän sama ilmiö ns “ystävien” suhteen, jotka ovat tyrkyllä ystäviksi kun meillä menee hyvin ja he saavat paistatella samassa menestyksen loisteessa, mutta kun menee huonosti niin he katoavat.

Syntiinlankeemuksesta saakka suurin hallitseva harharetki ihmiselle on ollut usko  “olosuhteiden jumalaan“. Se on usko jossa joko ajaudumme sellaiseen luottamukseen jossa usko elää niin kaukana kuin Jumala on se joka “auttaa” meitä ongelmissamme. Me siis “rakastamme” Kristusta joka näyttää rakkautensa meille auttamalla meitä ja vastaamalla pyyntöihimme ja täyttämällä tarpeemme. Jeesusta seurasi suuri joukko tällaisia (Luuk. 6:). He halusivat muutosta, mutta eivät itse muuttua. He rakastivat sitä mitä Jeesus teki, eivät sitä kuka Hän oli. He eivät halunneet muuttua Hänen kaltaisekseen, ainoastaan saada sen mitä Hänellä oli liittyen auktoriteettiin. Tuosta uskosta puuttui ensimmäinen rakkaus.

Ensimmäinen ja suurin rakkaus Jumalalta meille on saada synnit sovitettua JOTTA suhde voitaisiin asettaa ennalleen JA me voisimme muuttua Kristuksen kaltaisuuteen. Siksi Jeesus “markkinoi” tarjoamaansa “itsensä kieltämisellä”, “joka elämänsä kadottaa sen löytää” jne. Pelastus, suhde ja muuttuminen Kristuksen kaltaisuuteen on Jumalan suurin rakkauden osoitus meille. Mitään suurempaa lahjaa ei voi saada. Meille se kuitenkin on “menetys” ennekuin saamme uuden. Siinä tilassa me usein altistumme kiusaukselle vetäytyä. Kristuksen kaltaisuus on meidän elämämme päämäärä. Jos emme sitä sisäistä niin luovutamme.

Paavali opetti samasta asiasta:

Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa;” (Room. 8:29, vertaa: Fil. 3:10)

Verrattuna Kristukseen itseensä, meidät erottaa Kristuksen kaltaisuudessa se, että Hän on sekä päämäärä että edellytys. Hän on se jossa olemme täydellisiä ja kurottaudumme täydellisyyttä kohti. Eli meidän täydellisyytemme määritelmä on täydellinen riippuvaisuus Hänestä ja antautuminen Hänelle. Aivan samalla tavalla kuin Hän eli tällaisessa riippuvaisuussuhteessa Isään (Joh. 5:19). Se on tämä suhde joka saa maailman uskomaan ja ymmärtämään (Joh. 17:)

Meillä kaikilla on kuitenkin ajatusmalleja jotka puemme päällemme kun kuulemme päämäärästä. Ne ovat usein kokemukseen ja ihmisviisauteen perustuvia “linnoituksia Jumalan tuntemista vatsaan”. Ne perustuvat ajatukseen “enhän minä voi koskaan muuttua Kristuksen kaltaiseksi”. Se on totta että emme siihen itse pysty mutta se ei poista sitä tosiasiaa että se on asetettu päämääräksi ja päämäärän antaja siihen pystyy. Se on päämäärä jota kohti tulee kurottautua (Fil. 3:12-16, 2 Kor. 3:5, Hepr. 6:1-3, Room. 12:1-2., Matt. 28:18-20).

Meidän kuuliaisuutemme ei siis perustu meidän kykyymme muuttaa itseämme, vaan nöyryyteen ja uskoon antaa itsemme Hänelle ja altistaa itsemme Jumalan vaikutukselle. Se on uskon kuuliaisuutta (Room. 1:5) jossa JUMALA on se joka vaikuttaa sekä tahtomista että tekemistä (Fil. 2:13), emme me omalla voimalla tai kyvyllä. Sitä varten olemme saaneet Pyhän Hengen että tietäisimme mitä omistamme Kristuksessa (2 Kor. 2:12).

Jos sana opettaa meille että meidän tulee kasvaa Kristuksen kaltaisuuteen ja että emme siihen itse pysty niin silloin meidän ainoa kuuliaisuuden osoituksemme on etsiä ja pyyttä sitä Jumalalta ja altistaa itsemme Jumalan “vaikutukselle”.  Tuo vaikutus on sana (Joh. 17:17, 2 Tim. 3:16-17) joka pyhittää meidät. Sen antaman suunnan mukaan me sitten etsimme, rukoilemme ja uskommePaimenuus eri muodoissa ja yhteyden jakaminen on myös kanava jonka kautta Jumala vaikuttaa (Ef. 4:11-16). Eli meidän kuuliaisuutemme on sitoutua Jumalan vaikutuksen alle.

Kun teemme sovinnon Jumalan kanssa, eli “tulemme uskoon”, niin me saamme myös kolme uutta vihollista joista emme aiemmin tienneet ja nyt sitoudumme vastustamaan ja taistelemaan niitä vastaan (Gal. 5:16-21, Ef. 6:10-18, 1 Joh. 2:16). Eli sana, rukous, yhteys ja paimenuus ovat Jumalan vaikutuksen kanavia jonka kautta sekä etsimme läheisyyttä suhteeseen ja suuntaa kasvullemme ja kutsumuksellemme. Siksi vihollisen hyökkäyksen aseet ovat “valhe” ja “syytös”. Molemmissa pyrkimys on saada meidät “vetäytymään” siitä suhteesta jossa etsimme ensin apua Kristukselta, Hänen ehdoillaan ja Hänen voimassaan.

Usein koemme Jumalan etäiseksi ja uskonelämän vaikeaksi. Kun olemme väärällä asenteella liikkeellä ja päästämme synnin selityksineen sisälle niin rauha ja läsnäolo katoaa. Jumala siis on “ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon”. Kaikkien noiden “vaikutusten välineiden” läsnäolosta tulee silloin vaikeaa jos pidämme kiinni ylpeydestä, eli esim syytämme Jumalaa, olosuhteita tai muita ihmisiä. Alamme silloin oikeuttamaan vaikutuksen välineistä vetäytymistä. Siinä katoaa usein myös kyky arvioida mistä “ahdistus” johtuu. Rukous, raamatun lukeminen ja yhteys voi tuntua hyvinkin ahdistavalta kun emme etsi nöyrällä sydämellä.

Jumalalle ei siis ole ongelma meidän heikkous, epäilykset, pelot, lankeemukset jne. Ainoastaan meidän ylpeys, jossa alamme vetäytyä. Tunnistan itsestäni matkan varrelta eräänlaisen katkeruuden ja kyynisyyden Jumalaa ja seurakuntaa kohtaan. Olen kuitenkin saanut nähdä että puute ei ole Jumalassa ja seurakunnan epätäydellisyys ei ole itse ongelma, vaan se että en edelleenkään suhtaudu Jumalaan tai seurakuntaan kuten Jeesus suhtautui. Edelleen koen että Jumala on jotakin “velkaa minulle”. Vaikka tänään tiedän yhä enemmän että se ei ole totta niin se ajatus on yhä tyrkyllä.

Se kertoo yhä tänään siitä kuinka pinnallista armon ja Kristuksen rakkauden tunteminen on ja kuinka vahvaa edelleen “olosuhteiden” Jumala on minulle. Syntiin langenneelle ihmiselle, eli itselleen elävälle ihmiselle, “olosuhde usko” edelleen vaikuttaa suuresti. Me siis kaipaamme ja etsimme enemmän Jeesuksen tuomaa muutosta olosuhteisiimme kuin sisäistä muuttumista jossa tiedämme keitä olemme ja mille elämme olosuhteista riippumatta. Ensimmäisen rakkauden kadottanut kadottaa usein vaikeissa olosuhteissa myös kutsumuksensa ja vetäytyy siitä pois.

Olen usein kipuillut sen kysymyksen kanssa miksi on niin vaikea tulla rakastetuksi? Olen päätynyt (tässä vaiheessa 28.6.2017) siihen että en koko sydämestäni ole kaivannut muuttumista Kristuksen kaltaisuuteen enemmän kuin olen kaivannut muutosta ja että asiat elämässä menisi “hyvin”. Minulla on edelleen riippuvaisuutta ihmisten antamasta vahvistuksesta ja kunniasta. Siksi mm olen ottanut niin raskaasti sen miten minua on kohdeltu ja antanut pelon hallita kun olosuhteet ovat olleet vaikeita. Pateettinen itsesääli on myös usein vallannut. Siksi olen surrut niin paljon sitä kun minulta “vietiin” se palvelujalusta josta olin palvellut yli 30 vuotta. Syytös harhaoppisuudesta ja sen seurauksista on myös tehnyt todella kipeää. Kaikki tämä on kuitenkin yhä enemmän osoittautunut terveelliseksi näköalapaikaksi oman sydämen suhteen. Ilman tätä ja omia epäonnistumisia en usko että olisin voinut oppia sen mitä tänään omistan.

Vaikka olen vuosia opettanut ulkoisen vahvistuksen riippuvaisuudesta, niin huomaan että omia opetuksia pitäisi kuunnella sydämellä hiukan useammin. Kun siinä tilanteessa seisoo että asioita menettää epäonnistumisessa tai viedään muusta syystä, niin huomaan että se mitä power pointissa lukee niin viisaasti, ei luekkaan sydämessä kun sen todellisuuden edessä seisoo. On helppo puhua asioista, toinen asia elää. Liikaa puhetta! Liikaa tekstiä! Pitäisi joskus ymmärtää olla hiljaa! 🙂

Olen huomannut miten vaikeissa pitkittyneissä olosuhteissa sisimpään hiipii ajatus siitä että “Jumala on hylännyt minut koska ei auta minua näissä asioissa”. Kuulostaako tutulta? Aika moni on kuollut “erämaahan” tuon uskon varassa. Enkä nyt puhu ainoastaan Israelin kansasta vaan meistä jokaisesta.

Israelin kansalle suurimmalle osalle “pelastus” ei ollut paluuta Jumalasuhteeseen vaan siihen Egyptin orjuuden olosuhteita parempaan tarjoukseen. Tällainen usko synnyttää valittajien seurakuntia. Tämä on hyvin vakava tila josta varoitetaan myös UT;ssa käyttäen juuri tuota erämaavaellusta varoittavana esimerkkinä:

Sillä minä en tahdo, veljet, pitää teitä tietämättöminä siitä, että isämme olivat kaikki pilven alla ja kulkivat kaikki meren läpi 2 ja saivat kaikki kasteen Moosekseen pilvessä ja meressä 3 ja söivät kaikki samaa hengellistä ruokaa 4 ja joivat kaikki samaa hengellistä juomaa. Sillä he joivat hengellisestä kalliosta, joka heitä seurasi; ja se kallio oli Kristus.
5 Mutta useimpiin heistä Jumala ei mielistynyt, koskapa he hukkuivat erämaassa.
6 Tämä tapahtui varoittavaksi esimerkiksi meille, että me emme pahaa himoitsisi, niinkuin he himoitsivat. 7 Älkää myöskään ruvetko epäjumalanpalvelijoiksi kuten muutamat heistä, niinkuin kirjoitettu on: “Kansa istui syömään ja juomaan, ja he nousivat iloa pitämään”.  8 Älkäämmekä harjoittako haureutta, niinkuin muutamat heistä haureutta harjoittivat, ja heitä kaatui yhtenä päivänä kaksikymmentä kolme tuhatta. 9 Älkäämme myöskään kiusatko Herraa, niinkuin muutamat heistä kiusasivat ja saivat käärmeiltä surmansa. 10 Älkääkä napisko, niinkuin muutamat heistä napisivat ja saivat surmansa tuhoojalta. 11 Tämä, mikä tapahtui heille, on esikuvallista ja on kirjoitettu varoitukseksi meille, joille maailmanaikojen loppukausi on tullut.
12 Sentähden, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea.
13 Teitä ei ole kohdannut muu kuin inhimillinen kiusaus; ja Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää. 14 Sentähden, rakkaani, paetkaa epäjumalanpalvelusta. (1 Kor. 10:1-14) (vertaa: Hepr. 3:1-19)

Mielestäni tälle tekstille voisi laittaa otsikoksi tuon lopussa olevan “Epäjumalan palvelus”. Epäjumalanpalveluksessa ihminen on keskipisteessä. Minä, minä, minä, minä, minun , minun ,minun, minulle , minulle .  . . ja sitten kun asiat ei toteudu odotusten mukaisesti niin alamme “napista” ja kuunteleva “mitä?”, “miten?” ja “kuka?” suhde muuttuu suureksi “miksi?” kysymykseksi”. Kristillinen usko on hyvin usein pukeutunut epäjumalanplaveluksen kaapuun jossa kiehtoo enemmän Jeesuksen tuoma muutos ja auktoriteetti kuin muuttuminen Kristuksen kaltaisuuteen.

Meille siis tarjotaan suhdetta ja sisäistä muutosta. Tämä armo, tämä lahja, on suurinta mitä Kristus meille tarjoaa. Ensimmäinen rakkaus on sitä että etsimme sitä ennen kaikkea muuta. Tämä on se mitä Jeesus tarkoittaa kun puhuu “etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan niin saatte kaiken tämän”. Järjestys on tärkeä. Lue koko Matt. 6: luku niin näet minkälainen luonne ensimmäisellä rakkaudella on verrattuna epäjumalanpalvelukseen.

Israelin kansa kohteli Jumalaa kuin epäjumalaa ja kun Hän ei täyttänyt heidän toiveitaan ja odotuksiaan niin he tekivät itselleen uuden Jumalan. Se suuri lopun ajan eksytys josta Jeesus ja Apostolit varoittavat, tulee olemaan juuri tähän epäjumalanpalveluksen viittaan pukeutunut “kristillisyys”. Siinä tulee olemaan paljon Jeesusta ja Hänen nimensä käyttöä mutta keskipisteessä on voima, ei Kristuksen armo ja luonne meissä. Siinä on keskipisteessä Pyhä Hengen voima, mutta ei muuttuaksemme Kristuksen kaltaiseksi vaan kokeaksemme Hänen voimansa. Siinä sekä “oikea että vasen käsi” tulee tietämään mitä toinen tekee ja tämä lavalla ja somessa.

Tämä ei kuitenkaan tule olemaan ainoa oja. Toinen tulee olemaan uskonnollisuus joka kuvataan tuossa Ilm. 2: luvussa Efeson seurakunnasta. He elivät mm. keskellä Artemis palvontaa ja monenlaista eksytystä. Väärän, epäaidon ja pahan paljastaminen on aina yksi tärkeä tehtävä seurakunnalle. Se ei kuitenkaan ole se tärkein. Tärkein on yli kaiken etsiä läheisyyttä Kristukseen ja kasvaa Hänen kaltaisekseen sisimmässä. Väärän paljastaminen ei vielä riitä ellei oikea tule näkyväksi elämässä tavalla jossa sen paljastaja ei vain puhu vaan sanoo “seuraa minua niin kuin minä seuraan Kristusta”. Aito usko elettynä ja sen hedelmä on edelleen paras tapa paljastaa väärä.

Ellei ihmisessä paljastu syy siihen miksi häntä houkuttelee epäjumalan palvelus ja hän korvaa sen Kristuksen tuntemisella, niin väärän paljastaminen ei häntä hyödytä yhtään. Efeson seurakunnalle väärän paljastamisesta oli tullut ensimmäinen rakkaus ja uskonnollista omavanhurskautta. Tämä kaikessa oikeaoppisuudessaan.  Silloin Jumalan läsnäolo ja suhde, tuo lampunjalka, siirtyy pois paikaltaan.

Efeson seurakunnan enkelille kirjoita: ‘Näin sanoo hän, joka pitää niitä seitsemää tähteä oikeassa kädessään, hän, joka käyskelee niiden seitsemän kultaisen lampunjalan keskellä: 2 Minä tiedän sinun tekosi ja vaivannäkösi ja kärsivällisyytesi, ja ettet voi pahoja sietää; sinä olet koetellut niitä, jotka sanovat itseänsä apostoleiksi, eivätkä ole, ja olet havainnut heidät valhettelijoiksi; 3 ja sinulla on kärsivällisyyttä, ja paljon sinä olet saanut kantaa minun nimeni tähden, etkä ole uupunut. 4 Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet hyljännyt ensimmäisen rakkautesi. 5 Muista siis, mistä olet langennut, ja tee parannus, ja tee niitä ensimmäisiä tekoja; mutta jos et, niin minä tulen sinun tykösi ja työnnän sinun lampunjalkasi pois paikaltaan, ellet tee parannusta.
6 Mutta se sinulla on, että sinä vihaat nikolaiittain tekoja, joita myös minä vihaan“. (Ilm. 2:1-6)

Tämä varoitus on yhtä vakava kuin 1 Kor. 13: .  Mutta Lue kuitenkin luvussa 12: oleva viimeinen jae. Se luku jossa puhuttiin armolahjoista. Näitä luku- ja jae jakojahan ei ollut raamatussa alun perin. Siksi on tärkeä lukea sanaa niin että ei rajoita lukemistaan muutamiin jakeisiin tai vedä liian vahvaa rajaa lukujen välille. ne kun eivät aina ole niin onnistuneita rajanvetoja itse asiayhteyden suhteen.

Pyrkikää osallisiksi parhaimmista armolahjoista. Ja vielä minä osoitan teille tien, verrattoman tien“. (1 Kor. 12:31)  “Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. 2 Ja vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi. 3 Ja vaikka minä jakelisin kaiken omaisuuteni köyhäin ravinnoksi, ja vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi. 4 Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, 5 ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, 6 ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; 7 kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.

8 Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. 9 Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista.

10 Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista.

11 Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.

12 Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan. 13 Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus. (1 Kor. 13:1-13)

Tuossa tekstissä Paavali selkeästi osoittaa että rakkauden (Agape) puutos mitätöi kaikkien lahjonen ja auktoriteetin merkityksen. Sen usko joka on epäjumalanpalveluksen kaltainen kuitenkin etsii ensin näitä asioita ja tyytyy niihin. Valitettavasti huomattava osa seurakunnista rakentaa identiteettiään kysynnän eikä totuuden varaan.

Usko, Toivo ja Rakkaus. Kaikki olennaisia. Vain yksi näistä kuitenkin sanassa kuvaa Jumalan persoonaa suhteessa, eli Rakkaus. Se on meille osoitettu vain ja ainoastaan Kristuksessa.

Tuo Agape rakkaus ei ole kiivailua totuuden puolesta. Olkoonkin että se totuus jonka puolesta kiivailee on “totta”. Se kuuliaisuus jonka Jumala haluaa täytyy perustua sille rakkaudelle jonka Jumala on osoittanut meitä kohtaan Kristuksessa. Tuossa kehotuksessa “tee niitä ensimmäisiä tekoja” piilee se vastaus joka liittyy pelastuksen riemuun, ei auktoriteetin riemuun josta Jeesus mm. varoitti opetuslapsiaan sanoen: “älkää iloitko siitä että henget ovat teille alamaiset vaan siitä että teidän nimenne on kirjoitettu elämän kirjaan”.

Olen usein kuullut sanottavan, ja myös itse joskus sanonut, “tämä toimii”. Kun uskosta tulee “tämä toimii” usko niin se menee yhtä helposti “rikki”. Jeesuksen ja Apostolien opetuksen valossa moni voima tekijä voi “toimia” ja silti voimme olla hukassa. Voimme olla kiivaita varoittelijoita ja kaiken koettelijoita opin suhteen. Voimme siirtää vuoria, profetoida ja parantaa sairaita. Ja kaikki tämä siten että meiltä puuttuu tuo Agape rakkaus.

Miten tuo Agape rakkaus, eli ensimmäisen rakkauden edellytys sitten syntyy? Se syntyy siitä että otamme vastaan Jumalan pelastuksen ja siitä seuraavan uuden päämäärän tulla Kristuksen kaltaiseksi, eli täydellisesti riippuvaiseksi ja täydellisesti antautuneeksi. Meidän asiamme ei ole ensin miettiä “no, eihän tuo ole mahdollista. Vain Jeesus oli sellainen”. Tuollainen ajatusmalli ei ole uskoa tai nöyryyttä vaan se on sitä että elämme uskoamme todeksi omista kokemuksistamme ja lähtökohdistamme käsin. Raamattu on erittäin selkeä siinä että meidän on tarkoitus etsiä ja muuttua Kristuksen kaltaisuuteen.

Ihmiselle on paljon helpompi matkia käyttäytymismalleja kuin muuttua sisällisesti.  Jumalan valtakunta on aina ensin meissä sisällisesti. Agape rakkaus alkaa aina ensin sillä totuudella joka tekee meidät vapaaksi ja vastaanottavaisen muutokselle. Meidän motiivi ja syy tehdä “oikeita” asioita on selkeästi ratkaisevampaa Jumalalle kuin itse oikeat mielipiteet, oikeaoppinen usko tai esim. auktoriteetti.  Auktoriteetin perustus ei ole nimen käyttö vaan sen nimen takana olevan persoonan, Kristuksen tunnetuksi tekeminen pelastajana. Vain Kristus on uskon alkaja ja täyttäjä. Kaikki on kiinni Hänestä ja Hänessä. Kaikki hedelmä tulee tehdä Hänet näkyvimmäksi ja tärkeimmäksi sekä meissä että meidän kauttamme.

Siksi meidän perustuksemme paljastuu aina kun olemme paineen alla. Olkoon se paine sitten minkälaista tahansa. Se että esim. loukkaannumme ihmisiin kertoo paljon siitä mikä uskomme syy on. Se miten meihin vaikuttaa se kun menestymme tai epäonnistumme maallisin mittarein kertoo paljon. Se miten ihmisten mielipiteet meistä ja hylkääminen vaikuttaa meihin, kertoo paljon meistä. Kun meitä provosoidaan niin meidän kiireemme vastata kertoo paljon meistä.  jne jne

Tämän paineen alla paljastuminen on kuitenkin suuri mahdollisuus. Paineen on tarkoitus nostaa esiin meidän todellisen uskon motiivimme ja korvata epäjumalanpalvelus Kristuksella. Kun näemme oman sydämemme ja kyvyttömyytemme muuttaa sitä itse, niin voimme nöyrtyä ja hakeutua Kristuksen läheisyyteen. Kun tästä armosta tulee meidän voimamme, eli Evankeliumista Kristuksessa tulee ensisijaisen voima, niin silloin me Pietarin tavoin “vahvistamme veljiämme” sillä armolla. vaihtoehtoisesti me voimme omaksua vain suullamme harjoitettavan mekaanisen uskon ja positiivisen tunnustuksen. Sanoilla on merkitystä mutta positiivinen tunnustus on New Age ja “Secret” kaltaiseen filosofiaan perustuva. Ei raamatun uskoon. Se että elämä ja kuolema on kielen varassa ei kerro mitään “positiivisesta” tunnustuksesta. Ainoastaan siitä että kielemme tulee sitoutua siihen mitä Jumala on sanonutsanassaan, ja silloinkaan ei valikoiden vaan koko sanan todistukseen ja koeteltuun sellaiseen.

Kun sitten siellä tapahtuu muutos kun me tulemme rakastetuksi, armahdetuksi ja muutetuksi niin mikään auktoriteetin tai voiman kokemus ei kaikessa hyvyydessään voi ylittää sitä sisäistä rakkauden kokemusta jonka olemme saaneet Kristukselta armosta. Tämä muutos saa meidät rakastamaan sitä jossa emme ennen nähneet arvoa itsellemme,  seurakuntamme julkisuukuvalle tai tilastoille.

Tästä syystä mm. Timoteus, joka oli saanut seurata Paavalia ja nähdä vaikka mitä voiman kokemuksia, sai edelleen kehotuksen “vahvistu poikani siinä armossa mikä on Jeesuksessa Kristuksessa”.

“Olosuhteet, siihen liittyvät tunteet , sisäiset- ja ulkoiset odotukset vievät meidät helposti  sivuraiteille ensimmäisestä rakkaudesta. Siksi juuri hiljaisuus on niin tärkeää. Eli se aika ja tila jossa “ovi” on kiinni ja vietämme aikaa vain Herran kanssa. Tämä kuuluu kypsään uskoon. Jeesus itse oli riippuvainen tästä. Hän valitsi usein hakeutua hiljaisuuteen Isän kanssa (sana ja rukous), sen sijaan että olisi jakuvasti palvelemassa ihmisten tarpeita. Kun hän yritti tehdä sen niin ihmiset seurasivat, löysivät Hänet ja odottivat Häneltä “ratkaisua” toivomuksilleen. Hiljaisuudessa tulemme läpivalaistuksi ja huomio kiinnittyy enemmän kysymykseen “kuka” minä olen , kuin se mitä haluan tai omasta mielestä tarvitsen

Näin on yhä tänään. Tämä sama kysyntä tarpeiden ja ongelmien suhteen on edelleen suurin uskovien elämässä. Suurin tarve se ei kuitenkaan ole. Meidän jatkuva tarve pyytää muutosta olosuhteisiin johtuu nimenomaan siitä että me haluamme enemmän että Jumala kuulee meitä kuin että kaipaisimme kuulla Häntä. Päätökset, valinnat ja asenteet jotka eivät ole syntyneet kuulevalta paikalta ovat suuri ongelma. Me voimme kuitenkin kasvaa hiljaisuuteen ja läheisyyteen Herran kanssa. Iso osa tästä on ihan sitä että luomme tilaa elämään niin että emme täytä elämäämme rakkauden ja sisäisen vahvistuksen korvikkeilla.

Kun meidän kaipuumme muuttua Kristuksen kaltaiseksi ylittää kaipuumme nähdä muutos olosuhteissamme, silloin me kasvamme kohti ensimmäistä rakkautta. Tämä voi alkaa ihan sillä että tunnustamme että Hän ei ole meidän ensimmäinen rakkautemme ja käännymme Jeesuksen puoleen saamaan armo”.

 

 

Create a free website or blog at WordPress.com.

Up ↑